»Ja eikö ole seppäkin tietämässä, että nytkin olen kaiken aikaa minkä mitäkin syömisen puolta lähettänyt ja itse vienyt?» puhui Serafiina, vieläkin itku silmissä.
Kyllä seppä sen tiesi.
»Mutta eivät ole suurkiitosta antaneet kumpikaan, ei Samuli eikä
Liisa…»
Sepällä ei ollut siihenkään mitään sanomista. Hän ei muistanut, mitä oli aikonut sanoa, eikä tiennyt muuta kuin arveli:
»Kyllähän siinä perää on, että molemmin ovat ylen persot kahville.»
Serafiinan kiiluva silmä näki, ettei seppä niin vaarallinen syyttäjä ollutkaan.
»Jos vieläkin ihmisiksi olisivat, niin vähistä varoistani auttaisin, vaan hävyttömät ja suulaat ovat ja nimittelevät selän takana… Liisakin kuuluu kiroilevan kuin ukkonen ja…»
Seppä läksi.
Vasta kun oli jo puolivälissä kotimatkalla, muisti hän, että häneltä testamentin tiedusteleminen jäikin kesken.
»Vaan syytön siihen Serafiina on!» päätti hän. »Juliaanan hourailemista vain…»