»Männeliinin pojalle kuuluu myyneen — kertoi seppä äsken.»
Samuli ei tiedustellut enempää. Ei jaksanutkaan puhua, niin oli heikoksi mennyt. Päivin eivät kivut niin repineet, mutta öisin oli joskus hirveitä tuskia, että käppyrään veti koko ruumiin. Hiuksetkin olivat harmaantuneet ja kasvoistakin liha niin kulunut, ettei ollut muuta jälellä kuin suuret silmät, jotka tuijottivat kuin toisesta maailmasta. Ei hän enää puhunut mitään tulevista päivistä eikä maininnut testamentista. Näytti kuin ei enää muistaisikaan.
Eräänä iltana tuli Kuusi-Antti, vanha tuttu, puheille. Ei ollut käynyt Antti Varpumäessä koko talvena. Mutta nyt, kun oli kuullut, että Samuli yhä sairasteli eikä ollut paljoa toivoa paranemisesta, oli hiihtäen lähtenyt vartavasten sairasta puhuttelemaan.
»Kahvit keittäisin, vaan ei ole kahvin varaa meillä enää!» sanoi Liisa, vihainen ja tyytymätön katse silmissä.
»Ei toki minun vuokseni!» virkkoi Antti. »En minä kahvin vuoksi liikkeelle lähtenyt, vaan muuten…»
Samuli ei jaksanut paljoa puhuakaan, hymähti kuitenkin, kun Antin tunsi. Mutta Liisa lörpötteli koko ajan, kaikkia ihmisiä syyttäen köyhyydestään ja Samulin sairaudesta.
Antti myönsi kaikki Liisan syytökset oikeiksi.
»Kylläpä olet miesparka mennyt… Vietävä, kun ovat käsivarretkin kuin piipun varret hoikkaset… Jo taitaa, veliseni, kuolema tulla…» puheli Antti, sairaan vieressä istuen.
»Vähemmällä raatamisella se yhdestä miehestä loppu tulee», sanoi Liisa.
»Jo vainenkin! Vai tähän sepän kamariin olette joutuneet asumaan», virkkoi hän sitten.