»Mihin seppä näin aamusta hiihtää?» kysyivät hirrenvedättäjät.
»Menenpähän hakemaan lujempaa lattiaa sille miehelle, jonka pirtin puritte viime viikolla», vastasi seppä.
»Joko on kuollut Samuli?»
»Tänä aamuna viidettä käydessä. Pääsi nyt kunta ja kansakoulu rauhaan!»
Hirrenajajat eivät puhuneet mitään, ja seppä jatkoi hiihtämistään pappilaan päin. Pakkasaamu oli, päivä alkoi valjeta. Paksussa valkoisessa huurteessa, liikkumattomana ja totisena oli metsä, ja taivas värittömän vaaleana. Kylältä kohosi savupilviä tyyneen ilmaan, hitaasti ja vaivalloisesti hajaantuen kelmeän taivaan alle. Kirkkomaan korkea, luminen kuusikko välkkyi nousevan auringon valossa, ja etäisiä, lumen peittämiä vaarojen lakia kultasivat päivän kimaltelevat säteet.
Seppä poikkesi maalarin mökkiin, kirkon viereen, hetkeksi juttelemaan, että pastori ehtisi nousta ja pukeutua. Maalari oli kylän sosialistien johtaja ja työväenseuran esimies.
Samulin surullisesta kohtalosta maalari sai kiitollista aihetta puheeseen ihmisiä ja yhteiskuntaa, olevia oloja ja Jumalaa vastaan. Seppäkin sai taas vereksiä voimia ja uusia mielipiteitä. Hän ei ollutkaan koko talvena tullut käyneeksi työväen kokouksissa.
Rohkeana miehenä astui hän pastorin puheille, jonka tiesi olevan karskin kaikille sosialisteille. Sepästäkin oli pastorille kerrottu, että hän yllytti palvelijoita, kehottaen piikoja ja renkejä kaikenlaisiin joutaviin »mielenosoituksiin», ja että hän oli ollut ensimmäinen mies selittämään kuukausipalkkajärjestelmää.
Pastori tunsi heti sepän, kun tämä astui sisälle. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin, ja suun ympärille kuroutui tyytymättömyyttä ilmaisevia juovia.
Seppä ilmoitti asiansa.