Seppä alkoi selittää koko Samulin elämäkertaa, lopuksi mainiten testamentistakin. Pastori kuunteli tyynesti hänen puhettaan ja lausui sitten:

»Ihmiskohtalo on vanhurskaan Herramme kädessä… Herra panee raskaita koettelemuksia ja tahtoo siten ihmisparkoja pelastukseen vetää… Samuli-vainajan kohtalo on kova, mutta uskokaamme, että hän Herransa luona nyt on iankaikkisessa ilossa… Me ihmiset emme kykene tuomitsemaan… Herra yksin kaikki tietää…»

Seppä oli pohjaltaan helläluonteinen mies, ja pastorin sydämellinen puhe vaikutti häneen kuin lämmin sade kuivaan maahan.

Pois lähtiessään hän kiitteli pastoria ja antoi kättä hyvästellessä.

Ulostullessaan hän pyyhki kyyneliä silmistään, otti suksensa ja läksi hiihtämään. Aurinko oli noussut jo korkeammalle ja helmikuun taivas käynyt äskeisestä sinisemmäksi. Kun hän ehti kirkon luo, näki hän tapulin suurten valkoisten luukkujen jysähtävän auki ja kohta alkoi kuulua kellojen soitto…

Tyynessä, kirkkaassa helmikuun ilmassa kajahti kellojen kumea ääni omituisen kirkkaalta ja helisi kauas vuoriseen ympäristöön. Seppä ei muistanut koskaan kirkonkellojen äänen noin kajahdelleen, noin kauas vaaroihin kumisseen… tai hän ei ollut koskaan niiden äänessä mitään erityisempää helinää huomannut, vaikka kotipihalle aina kuuli…

Mutta nyt otti korva paremmin, ja raskas suru tuntui sydäntä vihlaisevan.

— Sielukelloja soitetaan Samuli-vainajalle… tuli hänen mieleensä. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki molempien avonaisten luukkujen läpi kellojen vuoroon heilahtavan… ja hänen mieleensä tuli kumma pelko kuolemasta ja elämästä haudan tuolla puolen…

Hän ei ollut kuolemaa eikä tulevaa elämää koskaan ajatellut, mutta nyt tuli mieleen… ja sen hän tunsi, että kaukana oli hän siitä Herrasta, joka rauhan ja iankaikkisen ilon on kärsiville valmistanut…

Ja syvissä mietteissä seppä hiihteli kotiaan päin.