»Ei se nälkään eikä puutteeseenkaan kuollut, sen tiedämme Juliaana ja minä. Mutta kova oli sisustauti, vanha repeämä mikä lienee ollut, ja siihen lisäksi kolotus… Ja murhetta tuli muutenkin… se lopunkin miehuutta ja toivoa vei…»
Sepälle tulivat kyynelet silmiin, ja toisetkin miehet seisoivat totisina kuin patsaat.
»Veisatkaa joku virsi», pyysi Juliaana, joka seisoi ovella.
Olikin miesten joukossa Juurrus-Antti, vanha veisaaja ja virsimies verraton.
Ulkomuistilta alkoi veisata, ja toiset ottivat lakit päästään. Oven pieltä vasten seisoi Juliaana silmiään huivinnurkalla pyyhkien.
Virttä veisatessa ilmausi Törmälän Serafiina pihalle ja käveli vajan ovelle, Juliaanan viereen. Hänen kasvonsa olivat puhtaat, ja päässä oli musta huivi. Silmät eivät kiiluneet nyt niinkuin tavallisesti, ja olennossa näytti muutenkin olevan vakavuutta.
Juliaana silmäsi häneen kylmästi.
— Oletkohan tullut ilon vai surun vuoksi? hän mietti, sillä hänellä oli vieläkin omat ajatuksensa Serafiinasta ja testamentista.
11.
Kirkas, heleän kaunis helmikuun sunnuntai oli, kun Koski-Samulin viimeiset jäännökset kätkettiin maan poveen.