Irjan katseeseen ilmausi jäinen ilme ja kasvot kovenivat hänen muistellessaan sitä viimeistä hyvästiä. Kuinka se katala oli likistäynyt likelle ja puhunut niin tulista, intohimoista lemmenkieltä.
Se olikin ainoa lemmenseikkailu, joka oli häneen jälkensä jättänyt. Hän muisteli sitä aina katkerana ja oli miettinyt monenlaisia keinoja kostaakseen. Mutta nythän se alkoi olla vanha asia, eikä hän sitä mielellään tahtonut muistella. Toisinaan, yksin ollessa, se sentään johtui mieleen ja harmitti… harmitti varsinkin nyt, kun oli kuullut "maisterin" menneen kihloihin erään hyvin ylhäisen tytön kanssa…
Viereisestä huoneesta kuului kolinaa. Siellä Pitkä-Riika vielä siisti ja puhdisteli. Se oli kielevä akka, joka oli Irjalle kertonut kaikki kylän merkillisyydet ja pienen, kuvaavan palasen entisten opettajain elämästä. Riika tuntui tietävän kaikki…
Minkälaisia lienevät tämän pitäjän nuoret? johtui Irjalle äkkiä mieleen. Riika kyllä tietäisi. Mutta piti olla varovainen ja kautta rantain tiedustella.
Ja kun Riika oli lopettanut siistimisen, kutsui Irja hänet puheilleen. Hän tiedusteli vähän mitäkin, päästäkseen puheen alkuun. Ja vihdoin hän kysyi:
"Kuinka onkaan? Onko täälläkin apulainen?"
"Onhan se. Rokonarpinen, punapäinen ja muutenkin ruma roikale. Vaan saarnamies on hyvä", selitti Riika.
"Hm. Vai niin. Ja nainut mies?"
"Tietenkin. Kolme lastakin jo. Eikö opettaja ole vielä pappilassa käynytkään?"
"En vielä. Onko pappilassa nuorta väkeä?"