Hän puki ylleen siron kävelykappansa, somisti hiuksensa ja katseli kuvastimeen monet kerrat.
— Ehkäpä kuulen jostakin, onko hänen ristimänimensä Yrjö, — ajatteli hän hattua päähän pannessaan.
Hän laskeusi alas tielle ja silmäili ympärilleen vainioille, joilta korjattiin viimeisiä eloja. Tie oli kuiva ja sileä, ja päivä paistoi herttaisen lämpimästi lännestä. Lähestyessään Kanervaa hän näki äskeisen mustan hevosen tulevan pihasta päin, kuormana sidotuita lyhteitä. Ajaja sattui olemaan toisella puolella kuormaa, niin ettei Irja nähnyt häntä…
Mutta juuri kun hän ehti tienhaaraan, kääntyi hevonen, ja Irja tunsi ajajan äskeiseksi mieheksi, jota Riika oli sanonut Kanervan isännäksi…
Silmänräpäyksen ajan he katsoivat toisiaan silmiin, mutta sitten Kanerva käänsi katseensa ja käveli kuorman vieressä miesnä muukalaisena, ja Irja astui kauppiaaseen päin.
— Tuossa hän oli, — ajatteli Irja. — Eipä ollut häävin näköinen. Samanlainen kuin muutkin talonpojat. Mutta siinä sittenkin oli jotakin, mikä… mikä… ei ollut talonpoikaista…
Palatessaan Irja tapasi hänet taas. Nyt hän seisoi lavalla ja vihelteli… ja ajoi menemään pihaan…
Koululle päästyään Irja päätti, ettei se ollut sittenkään Yrjö Kanerva, vaan joku Jooseppi, Juho tai Joosua… ja riisui hattunsa ja kappansa kuin pettyneenä.
Mutta seuraavana päivänä, kun Riika tuli koululle jollekin asialle, hän ei malttanut olla kysymättä:
"Onko Kanervan isännän ristimänimi Yrjö?"