"Onpa tietenkin. Yrjö on."
Irja jäi sanattomaksi ja katseli kauan aikaa Kanervalle päin…
2.
Syksy pysyi edelleen lämpöisenä ja kuivana.
Koulutuntien loputtua Irja usein läksi ympäristöä katselemaan, poiketen retkillään milloin mihinkin taloon. Hän rakasti luontoa ja etenkin avaroita näköaloja. Kylän takana oli korkea vaara, josta katse kantoi loitolle yli kauniiden maisemien. Kerran Irja kiipesi muutamien koululasten seuraamana sen ylimmälle huipulle. Häntä miellytti suuresti seudun suurenmoisuus, silmien edessä avautuvat laajat alat, sillä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt jäljennöksen lapsuutensa kodin ympäristöstä. Häntä miellytti muutenkin olonsa. Ihmiset olivat ystävällisiä, vaikkakin alussa näyttivät kopeilta ja ylpeiltä.
Kylän raittiakin hän usein käveli, pistäytyen pappilassa ja väliin muissakin taloissa. Silloin hän aina tuli kulkemaan Kanervan sivu. Hän oli päättänyt, ettei hän käännä katsettaan Kanervaan päin. Mutta kun hän pääsi kohdalle, tuli hän kuitenkin sinne silmänneeksi. Usein hän näki isännän puuhaavan puutarhassa, havaitsi hänet edempänä pellolla, eikä hän voinut kieltää, että hänen teki mieli tarkemmin nähdä tuota miestä, joka hänestä tuntui niin omituiselta. Hän ei ollut vielä tarkkaan nähnyt Kanervan kasvonpiirteitä, mutta se, mitä oli huomannut, oli hänen mielestään ollut rumaa ja raakaa. Irja ei jaksanut käsittää, kuinka tuollaisen tylyn pinnan alla voi sykkiä niin lämmin ja tunteikas sydän kun mitä hän oli päättänyt Kanervan kirjoituksista. Usein Irjan teki mieli kysyä jotakin, kun näki Kanervan puuhaavan puutarhassa. Mutta hän oli huomannut, että hänen lähestyessään Kanerva käänsi päänsä toisaalle.
Niin kävi nytkin, kun Irja oli matkalla pappilaan. Tie kulki aivan puutarhan vieritse, ja Kanerva näkyi olevan puiden istutushommissa. Irja kuuli hänen sanovan rengille:
"Noudappa sinä, Jaakko, sekin pikku kuusi tallin takaa, että panemme senkin kasvamaan."
Ensi kerran hän kuuli Kanervan äänen. Ei sekään ollut sopusoinnussa miehen ulkomuodon kanssa. Vaikka ääni ei kuulostanut käskevältä, oli siinä sittenkin tahdonvoimaa ja varmuutta, joka ei sallinut vitkastelua. Irjan teki mieli seisahtaa puutarhan luona ja puhua jotakin. Mutta hän ei keksinyt mitä sanoa, ja samalla hän näki Kanervankin kääntävän katseensa toisaalle.
Mietteissään Irja jatkoi matkaansa pappilaan päin.