Anna korjaili aamiaispöydästä ruuanjätteitä ja astioita ja seisahtui väliin keskustelua kuuntelemaan.
Rovasti oli komea ja pitkä mies vielä, harmaa tukka tuuhea. Ruustinna oli lyhyenläntä, harmaahiuksinen hänkin jo, mutta kasvot punakat, erinomaisen miellyttävät, ja silmät lempeät. Edellisen illan postissa oli heille saapunut kirje nuorimmalta pojaltaan, Martilta, taidemaalarilta. Martti ilmoitti siinä tulevansa vanhaan lapsuudenkotiinsa niin pian kuin suinkin ehtisi.
Kirje oli lähetetty Helsingistä, jonne hän oli samana päivänä palannut ulkomaanmatkaltaan. Kirje uhkui rakkautta vanhuksia ja ikävöimistä kotia kohtaan, intoa ja kaipausta saada nähdä kaukaista Pohjolaa, revontulien ja sydänyön auringon maata. Kolme vuotta olikin jo kulunut siitä, kun Martti lähti kotoa. Kotimaassa ja ulkomailla oli hän siitä saakka taidettaan harjoittanut, ja toisinaan oli kulunut monta kuukautta, etteivät vanhukset kuulleet pojastaan mitään.
Mutta nyt tullut kirje oli kuin lämmin tuulahdus eteläisistä maista, ja pappilassa olivat sen johdosta kaikki hyvällä tuulella.
»Kuinka olikaan kirjeen loppuosa?» kysyi rovasti. »Lueppas minulle se vielä kerran, rakas Irene!»
Kirje oli luettu jo useampaan kertaan, mutta yhtä mieluista kuin rovastille oli ruustinnallekin sen uudelleenlukeminen. Ruustinna haki silmälasinsa esille, nousi ja otti kaapin laatikosta Martin kirjeen. Hän istui äskeiselle paikalleen ja alkoi selailla kirjeen arkkeja. Rovasti pani uutta tupakkaa ja asettui selkäkenoon keinutuolissaan.
»Sitä loppuako sinä haluaisit kuulla?»
»Niin. Sitä kohtaa, jossa hän kirjoittaa syntymäseutunsa muistoista…»
Ruustinna luki:
Oikeastaan ei maksaisi vaivaa liikkua Suomesta pois, ihanampia maita hakeakseen. Mutta vasta sitten kun on katsellut kyllikseen Italian kesää ja etelän auringon alla paistunut melkein mustaksi, alkaa käsittää, mikä Suomi on. Ja mikä on Pohjola, revontulien ja valon ja pimeän ihmemaa! Minä olen usein unissani siellä kotona ja ihmettelen, miksi en ennen ole nähnyt sitä, jota nyt muistelen ja ikävöin. Olen kuin unesta herännyt tai — kuinka sanoisin — uudestaan syntynyt. Muistan varhaisia kevätaamuja, kun hangen aikana kuljin takalistolla, aina Kontiovaaralla asti. Sitä valoa, sitä kirkkautta suuren, siintävän kiveliön keskellä! Kas siinä aihe ihanaan tauluun. Ja kesäöistä! Miksi en ymmärtänyt kesäyön kirkkautta? Miksi ei ole silmäni nähnyt sitä taikavaloa, joka kesäisenä yönä Pohjolaa kaunistaa? Vieraalla maalla kulkiessani on minulle nyt selvinnyt monta ihmeellistä asiaa, enkä nyt mitään toivo niin hartaasti kuin päästä sinne »kauas ja korkealle». Aiheiden rikkaus siellä on ääretön — yksi ihmiselämä on liian lyhyt kaikkea kuvatakseen. Voi Suomeni, voi Pohjolani! Eivät poloiset poikasi ole sinun äidinsilmiisi vielä koskaan lapsenrakkaudella katsoneet! Jospa minä kykenisin kuvaamaan yhden ainoankaan aamuhetken, aamuhetken valon vallassa, suuren, siintävän kiveliön keskeltä!