Tahtoisin syleillä koko Suomeani, syleillä Pohjolaani, syleillä Teitä kaikkia! Mutta pian täältä joudun matkaan, astelenhan nyt jo isänmaani kamaralla. — On ihanaa tulla sinne juuri nyt, keväthankien ja kirkkaan valon aikana! Ja ihanaa on katsella ullakkokamarin ikkunasta kotikylää valkoisten hankien keskellä, jokea, kukkuloita ja sinisensiintävää kaukaisuutta…
Ruustinnan silmät täyttyivät kyynelillä kirjettä lukiessa, rovastin piippu oli sammunut, mutta hän kätki liikutuksensa, joka nousi huokauksena sydämestä.
Vanhat istuivat hetken ääneti, ruustinnalla Martin kirje helmassaan.
»Martti on aivan erilainen kuin meidän muut lapsemme», sanoi vihdoin ruustinna. »Hän rakastaa tätä kaukaista Pohjolaa… niin että on melkein sääli poikaparkaa… Eivätpä ole vanhemmat poikamme tätä liioin ylistäneet…»
»Martti on runoilija, hänen sydämensä on lämmin ja silmänsä avoin näkemään kaunista Jumalan suuressa luonnossa… Ja nyt hän vasta onkin oikein hereillä tehtävästään… Suuri ajatus on kätkettynä siihen, mitä hän kirjoittaa… Minä ymmärrän hänet niin vallan hyvin… Olen monta kertaa ajatellut samaa… Poikaparka! Hän on taiteilija syvimmästä sielustaan asti…»
»Niin, hän on taiteilija. Miksi pitikin hänestä tulla niin erilainen kuin toisista pojistamme… Haaveilija ja uneksija!»
»Hänen kutsumuksensa on pyhä, ja meidän pitää hellävaroen ymmärtää hänen herkkää luonnettaan… Hän on koko sielullaan kiintynyt taiteeseensa, ja pieninkin loukkaus olisi verinen isku… Minä ymmärrän, mitä hän tarkoittaa tuolla, kun hän mainitsee kirkkaasta valosta keväthanki-aamuna suuren, siintävän kiveliön keskellä… Epäilemättä hän aikoo maalata maisemaa, jota kevään valo kirkastaa… Se on suuri ja ihana ajatus… Minä olen monta kertaa ajatellut sitä kesäöinä…»
»Niin, sinähän oletkin tämän Pohjolan ja tämän omituisen luonnon suuri ihailija… ja sinuun on tullut Marttikin… Olethan sinäkin nuorena runoja kirjoittanut…»
Rovastin kasvot kirkastuivat. Hän sai kuin sähköiskun ja puhui innoissaan:
Kirjoitin minä, ja runottareni oli hento ja viehkeä, ja sieluni janosi suurta runouden maailmaa… Näin kaunista kaikkialla, taivaalla, tähtien takana, ja maassa joka puun juurella ja vuorien päällä, järvien suurilla seljillä ja kosken kuohuissa… Mutta minä en hoitanut runotartani rakkaudella enkä hellävaroen… maallinen, jokapäiväinen elämä kulutti pois… ja kynäni väsyi ensimmäisessä vastaleessa… Mutta pitkin elämäni vartta olen tuntenut ja tunnen, että sittenkin olen säilyttänyt runottareni syvällä sydämessäni. Väliin vieläkin riehahtaa minussa ääretön tuska, halu, ikävöiminen laulamaan siitä, mitä pulppuilee sydämessä… Kesäöinä sepitän joskus pitkiä säkeistöjä…»