»Olet vieläkin sama herttainen kuin ennen nuorena… sama lapsellisuus asuu sydämessäsi…»
Ruustinnan katse oli rakastavan naisen, hänen tähdätessään sen rovastiin.
»Sano nyt sitä lapsellisuudeksi tai miksi tahdot… Olen äärettömän onnellinen, kun voin iloita muuttolintujen kanssa ja olla laulullisena silloin kun on kaunista ympärilläni…»
»Niin… tännehän jäimme elämään ja kuolemaan», sanoi ruustinna nousten ylös ja kooten Martin kirjeen. »Sinä tätä Pohjolaa rakastat, vaikkei tämä ole synnyinseutusi», hän jatkoi: »minä en ole koskaan voinut sydänjuuriani tänne kiinnittää niinkuin sinä…»
»Mihinkä nyt enää kaipaisimme!» vastasi rovasti omituisen surumielisellä äänellä. »Onhan paras elämämme täällä kulunut. Nuorina tulimme tänne. Täällä ovat syntyneet lapsemme ja miehiksi varttuneet… Meillä on ollut hyvä olla, ja onnellisia olemme… Mitä olisi parannut, että etelämpää olisimme leipäämme hakeneet…»
Ruustinna heltyi heti.
»Sinä sen osaat parhaiten aina selittää, rakas Paulus», myönsi hän. »Kun minäkin oikein sanon, en enää tahtoisi muuttamaan… Hyvä on meidän ollut täällä olla.»
He olivat hetken vaiti. Anna oli siistinyt aamiaispöydän ja alkoi kattaa kahvipöytää.
»Eikö sinua kuitenkin joskus arveluta Martin tulevaisuus?» kysyi ruustinna hetken perästä.
»Kuinka niin?»