»No, kun hänestä ei tullut virkamiestä niinkuin toisista pojistamme…»
»Martti seuraa sydämensä ääntä ja taipumustaan. Muista, että Martti on taiteilija, runoilija, joka rakastaa taidettaan taiteen itsensä vuoksi. Taiteen taival on raskasta — minä tiedän sen. Mutta tositaiteilija, tosirunoilija ei säiky, vaikka hän näkeekin sydänverensä kuiviin juoksevan… 'Maailma ihmettelee runoilijan teosta, mutta ei tiedä tuskaa, joka repii hänet rikki, kun hän itsessään tuntee täydellisyyden, mutta ei koskaan voi sitä kuvata', muistelen Topeliuksemme sanovan. Marttimme on rohkea ja toivova, ja häntä on kannustanut ensimäinen onnistumisensa ja valtion antama matkaraha ulkomaisia opintoja varten. Minä olen ymmärtävinäni hänen kirjeestään, mitä hän aikoo yrittää… Siellä on hänelle, ulkomailla, vasta muistunut mieleen Pohjola ja kesäöittemme selittämätön kirkkaus, jota hän ei täällä ymmärtänyt niinkuin ei valolle arvoa osaa antaa se, joka valossa työskentelee. Mutta nyt on hän matkoillaan nähnyt etelän öitä, ja etelän taivasta katsellut. Näkyikö siellä kesäyön kirkkautta tai valojen ja varjojen outoja värivivahduksia varhaisina aamuhetkinä valkohankien keskellä? Ei näkynyt. Ja silloin muistuivat mieleen Pohjolan kesäyöt ja kirkkaiden kevätaamujen taikaloisteet, joiden muisto oli säilynyt sielun syvyydessä. Poikaparka! Tietääkö hän aavistaa, ettei kesäyön kirkkautta voi kukaan kuvata? Ei voi edes sanoin selittää sellaisen yön pehmeitä värejä. Eikä niitä ole monta, jotka sellaisessa yössä mitään erinomaista näkevätkään. Heidän silmänsä ottaa vain metsät, maat ja kukkulat, joet, järvet ja ehkä harsopeitteisen taivaanrannan. Mutta näkemättä jääpi yön salaperäinen valo, kiiltävä kuin silkkinen sametti, mutta pehmeä kuin hienoin untuva. Se valo verhoo ja kietoo ympäröivän maailman siihen hohteeseen ja siihen valoon, joka on Jumalasta ja jonka loistossa kaikki esineet ovat kuin pehmeään harsoon kietoutuneet. Taiteilijan, runoilijan silmä sen näkee, ja hän tuntee raatelevaa tuskaa, kun ei voi sitä kankaalle kiinnittää. Topeliuksemme sanoo: 'Se ei ole auringon valoa, eikä kuun valoa, ei tähdenvaloa, eikä hämärää, se on yön omituinen hiljainen, kirkastettu hohde, lempeä, ja juhlallinen, niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…'»
»Rakas Paulus… sinä puhut kuin… kuinka sanoisin…»
Anna oli keittiön ovella seisoen kuunnellut rovastin puhetta, ja kun nostaessaan katseensa Annaan rovasti näki, että Annan silmissä välkkyi kyyneleet…
Ymmärsikö Anna, mitä hän oli puhunut? Rovastin rinnassa läikähti lämmin laine, ja kun hän toisen kerran loi silmänsä Annaan, näki hän tytön suurten, sinisten silmäin loistavan kuin kesäyön kirkkaudessa…
Anna oli ymmärtänyt.
Rovastin tuli hyvä olla, ja kun Anna poistui keittiöön, sanoi hän ruustinnalle:
»Näitkö sinä?»
»Näin. Annasta on tullut kumma haaveksija», sanoi ruustinna. »Hän kirjoittaa runojakin…»
»Runojakin! Antaa hänen haaveksia. Se, joka rakastaa luontoa, laulaa sydämensä paisuvista tunnelmista, eikä koskaan ole hänen sielunsa epäsoinnussa luonnon kanssa.»