Anna kertoi, että he olivat viime keväänä siellä käyneet. Silloin oli täällä ollut nuori metsäherra, joka oli saanut kaikki kirkonkylän nuoret innostumaan, ja niin oli tehty onnistunut ja hauska hankiretki Kontiovaaralle, eväät matkassa. Anna oli seurannut mukana, kun pappilassa silloin vieraili sukulaisylioppilas, Kristo Öhman.
»Tiedänhän», sanoi Martti, »äitihän kirjoitti siitä. Vai olit sinäkin!
No miltä näytti?»
»Kaunista siellä on. Pohjoiseen päin on minusta kaikkein laajin näköala!»
Anna sanoi sen posket hehkuen.
Martti huomasi nyt, että Anna oli hänen poissaolonsa vuosina kaunistunut ja käynyt täyteen kukoistukseen. Poskien puna oli hienostunut ja silmien ilme tullut syvemmäksi, varsi varttunut entisestä hentoudestaan. Ja samalla kun hän sen havainnon teki ja Annaan katsahti, ymmärsi hän, että Annakin jo oli täysi nainen eikä enää sama pikku tyttö, jonka kanssa hän oli lapsena leikkinyt.
Eikä hän tiennyt, tekikö se havainto hänet iloisemmaksi vaiko vakavammaksi. Mutta sen hän tunsi, ettei hänen enää sopinut Annaa kohdella kuin pikkuista, ajattelematonta lasta.
* * * * *
Päivällisen jälkeen oli rovasti vetäytynyt ruokalevolle. Anna jäi siistimään keittiöön, ja ruustinna nousi ullakolle Martin pakinoille.
Nyt tahtoi ruustinna tiedustella Martin morsiamesta, jonka muotokuva oli pöydällä ja josta Martti jo oli kertonutkin.
Martti puuhaili paitahihasillaan, jalassaan pehmeät poronnahkaiset siepakat, joita ei ollut pauloilla kiinnittänyt nilkan ympäri. Hän oli pannut alkuun suuren maalauksensa ja oli iloisella mielellä. Ruustinna istuutui keinutuoliin pöydän luo ja otti kuvan pöydältä.