Martin morsian se oli!
Kuinka onnellinen täytyikään olla hänen, joka oli voittanut Martin sydämen! Epäilemättä hän oli kaunis, rakastettava ja ylhäinen.
Anna otti uudelleen kuvan käteensä ja katseli…
Silloin hän kuuli ruustinnan häntä huutavan. Hän laski kuvan paikalleen ja riensi juoksujalassa alas ruokasaliin.
Martti oli sillävälin saapunut ja selitti parhaillaan rovastille näkemiään. Rovasti istui tavallisella paikallaan keinutuolissa ja kuunteli kirkkain kasvoin poikansa innostunutta puhetta.
Anna ehti juuri kuulemaan, kun Martti kertoi käynnistään Jäkälärovassa. Martin silmissä loimusi innostuksen tuli, ja kun Anna katsoi häneen, ei hän tohtinut suoraan silmiin katsoa, peläten punastuvansa. Hän oli reippaalla mielellä ja niin tutun näköinen nyt, kun ei kaulaa ahdistanut korkea kaulus ja jalassa olivat paulakengät. Hän oli jo päivettynytkin, niin että valkoinen suora otsa ikäänkuin välkkyi mustan tukan ja punoittavien poskien välissä…
»Sinne maksaisi vaivan kiivetä kaikkien!» puheli Martti. »Mutta ei teistä ole yksikään käynyt?»
»Olen minä viime keväänä näin hangen aikana», virkkoi Anna, tuodessaan keittiöstä ruokia pöytään.
»Todellakin? Oletko käynyt Kontiovaaran laella?»
Martin äänessä oli ystävällinen kaiku, ja hän katsoi Annaan pitkään.