5.
Ruokasalissa oli aamiaispöytä katettu, mutta rovasti ja ruustinna vartoivat Marttia, joka oli aikonut joutua takaisin aamiaiselle.
Ruustinna silmäili vähä väliä mäkikujalle metsänrantaan päin, ja odotellessaan oli hän ottanut sukankudelmansa aikansa kuluksi. Rovasti jutteli jonkun talollisen kanssa kamarissaan, ja Anna oli noussut ullakolle siistimään.
Näinä päivinä oli Anna ollut niin kovin iloinen. Martti ei ollut isosti muuttunut entisestään. Viikset tosin tekivät hänet vanhemman näköiseksi, mutta silmien syvä katse oli sama, ja sama oli äänen sointukin. Annan mielestä hän oli komistunut ja tullut enemmän täyden miehen näköiseksi. Nyt, kun hän ei käyttänyt korkeaa kaulusta, joka tullessa oli tehnyt hänet oudon ja kankean näköiseksi, hän tuntui Annan mielestä olevan aivan sama kuin ennenkin.
Anna oli ollut hereillä, kun Martti yöllä läksi Kontiovaaraan. Keittiön ikkunasta oli hän verhojen takaa salaa katsellut. Martti oli ollut aivan entisensä näköinen, paulakengissä ja vanhassa metsästystakissaan, johon Anna oli neulonut uudet napit.
Huonetta siistiessään Anna katseli kaikenlaisia kummallisia esineitä, joita Martti oli ulkomaanmatkaltaan tuonut kotia, ja maalausvehkeitä, joita oli siellä täällä piikin pöytiä ja lipastollakin.
Mutta kun hän alkoi kirjoituspöydältä pyyhkiä tomua, havaitsi hän koreassa kehyksessä nuoren naisen muotokuvan, jota ei ennen ollut siinä näkynyt. Hän otti kehyksen käteensä ja katseli kuvaa pitkän aikaa ja tarkkaan.
Se oli nuoren, keimailevan näköisen naisen muotokuva. Hiukset olivat kammatut kummallisiksi töyhdöiksi ja näyttivät olevan mustat ja kiharaiset. Suu oli hymyssä, mutta silmissä ja suupielissä oli Annan mielestä jotakin kovaa ja ikäänkuin vierasta muulle osalle kasvoja, jotka olivat pyöreät ja suloisen näköiset.
Kukahan hän saattoi olla?
Annan rinnassa läikähti outo tunne, joka oli hänelle vieras ja tuntui pahalta. Mutta se katosi pian, ja sijaan tuli lämmin laine, joka loiski hiljaa, melkein äänettä, mutta jossa soi hiljainen surun sävel…