Päivä oli jo noussut korkealle, lämmitti hankea ja veti lumen pinnan pehmeämmäksi, mutta jalkamiehen kantoi vielä rennosti. Martti ei seurannut talvipolkua, joka yhdisti Jäkälärovan ja pappilan, vaan nousi korkeammalle harjun laitaan, palatakseen Haltiain kiven kautta kotiin.
Haltiain kivi oli kymmenen sylen pituinen ja levyinen kalliokappale, joka oli kuin heitetty etempää Takaharjun kylkeen; siinä ei muita kallioita ollut lähelläkään. Se oli parin sylen korkuinen muilta kulmilta ja tasapintainen, mutta harjunpuolinen sivu oli kuin porrastettu, jotta sen päälle pääsi vähillä vaivoilla.
Martti ei malttanut olla nousematta kiven päälle, jossa lapsena niin monta leikkiä oli leikitty. Siitä oli kaunis näköala kesäisin joelle ja pohjoisille ilmoille; koskikin sopi näkymään, ja sen kohina kuului kesäilloin kivelle asti. Siihen näkyi kirkon kattoa ja tapulin ylikerta kokonaan, ja kun kelloja soitettiin, tuntui kivellä seisojasta, että ääni helähti yhtä paljon kivestä kuin kirkolta päinkin.
Mutta nyt oli arkiaamu. Kirkonkellot eivät soineet eikä näköalakaan ollut niin viehättävää kuin kesäöinä. Kosken kohinaa tuskin kuuli, kun se kapeana juopana vaahtosi jäälohkareista uraansa myöten. Tästä kivestä oli olemassa vanha tarina, jonka Jäkälärovan Erkki tiesi, mutta Martti ei koskaan itse ollut tarinaa kuullut. Anna oli heille muille lapsille leikkiessä selittänyt, että kivessä vieläkin elivät haltiat, jotka näyttäytyivät syysiltoina. Kiven laidassa oleva sammalreunainen, oven muotoinen kuvio oli haltiain ovi, josta kiveen kulkivat.
Martti päätti joskus Erkiltä kysyä, minkälainen se tarina Haltiain kivestä oli.
Ja kevein mielin, ajatuksissaan hautoen alkavaa työtänsä hän reippaasti läksi läpi metsän pappilaa kohden. Hän kulki sitä kujaa, josta kesäpolku toi metsän läpi Jäkälärovaan. Puissa polun varrella näkyi kaikenlaisia kirjaimia, joita he lapsena olivat veistäneet, mutta nyt ne olivat pihkoittuneet ja pullistuneet niin, että niitä tuskin tunsi…
Tuossa paksutyvisessä petäjässä olivat kirjaimet säilyneet selkeämpinä.
Siinä näkyi karkeasti tehty M ja sen vieressä A. Martti ja Anna!
Martti muisti nyt selvästi päivän, jona hän ja Anna nuo kirjaimet piirsivät mäntyyn. He olivat vieneet jotakin ruustinnan lähettämää herkkua Jäkälärovan vanhuksille ja saaneet sieltä Erkin terävän puukon, jolla sitten palatessa kaiversivat nuo kirjaimet.
Ja Martin mieleen muistui nyt Anna niin kumman selvästi. Ei muistunut semmoisena pienenä tyttönä, silloin kun leikkivät, vaan sellaisena kuin oli Annan nähnyt, kun tämä kuistin edessä ruustinnan takaa häneen katsoi hänen palatessaan kotiin…
Silloin hän näki jo olevansa aivan pappilan peltojen laidassa ja lähti rientämään nopein askelin taloon.