Ja kun tuli puhe hänen maalauksestaan, puhkesi vanha Erkki puhumaan:
»Jumalan valkeutta sinä et osaa maalata, mutta rukoile voimia Herralta, niin hän ohjaa sinua. Jumalasi kanssa on sinun aina hyvä olla, vaikka yksin maailmassa olisit, se aina muista ja siihen luota… Sillä Jumala on valkeus, mutta me vaellamme pimeydessä…»
Vanhan Erkin ja Priitan usko oli luja, ja senvuoksi kai heidän elämänsä näyttikin niin tyynen tasaiselta ja samalla iloisen onnelliselta.
Ei laskenut Priita vierastaan pois ennenkuin oli pienellä pannullaan kahvin keittänyt, ja Martin täytyi nyt, niinkuin ennen lapsenakin, istua pöydän päähän sitä juomaan, Erkin aterioidessa toisessa päätä pöytää.
»Aivan pappansa näköiseksi on tullut nyt näinä vuosina», puheli ketterä Priita Marttia katsellen. »Mutta ei ole papan pituinen eikä paksuinen…»
»En ole kuin olkapäähän…»
»Hyvä, että tuli semmoinenkaan…»
»Muistan päivän, kun synnyit, ja kun sitten minä pappilaan menin. Viikon vanha olit ja pieni ja laiha kuin kissanpoika. 'Tulleeko eläjää ollenkaan!' sanoin. 'Tästä juuri tuleekin papan oma poika!' vakuutti rovasti, ja ruustinna nauroi. Vaan eipä tullutkaan pappia niinkuin rovasti uskoi…»
Niin Martti vanhoja muistellen vanhusten kera jutteli, kunnes muisti, että häntä odotettiin kotona.
Martti läksi.