Ja kesken muun ilon johtui äkkiä hänen mieleensä, kun päiväpaisteisen pienen saunan seinämällä katseli poron nopovan jäkälää:
— Tämmöinen elämä sittenkin olisi hauskinta ja terveintä elämää!
Lapsellisen iloisella mielellä hän katseli siinä ympärilleen, pientä matalaa, ruskeaksi paistunutta pirttiä, lammasläävää pirtin päässä ja pientä saunaa, joka oli ihan kuutionmuotoinen musta tönö…
Kaikki näytti pysyneen ennallaan Jäkälärovassa, jossa kaikki oli pienoiskokoa ollut ennenkin, mutta nyt näytti hänestä vielä pienemmältä.
Johtuiko se siitä, että hän oli niin paljon matkoillaan nähnyt suurta maailmaa?
Läävän edustalle oli Priita, Erkin ketterä eukko, laskenut lampaat heleään päiväpaisteeseen. Siinä jyrsivät männynkelleksestä puun pihkaista, makeaa mäihää, että hampaiden jäljet näkyivät…
Priita oli kuullut poron kellon vimmatusti karkaisevan ja kelkan halkoranniolle singahtavan, mutta kun ei Erkkiä alkanut kuulua pirttiin, läksi hän ulos ja sattui porrasten edessä vastakkain Martin kanssa.
* * * * *
Jäkälärovan vanhukset olivat Martin parhaita ystäviä, ja monet ja monenlaiset olivat ne lapsuudenmuistot, jotka Marttia heihin kiinnittivät. Lapsena oli hän Annan kanssa täällä kesäpäivinä leikkinyt kaiket päivät, suuren, kirkkaan lähteen partaalla, joka oli saunan takana kellertävässä hiekkatöyräässä. Sinne oli kokoontunut kylän muitakin lapsia, ja silloin oli aina joukolla lähdetty Haltiain kivelle, jossa oli poltettu nuotiota. Jäkälärova oli Annan syntymäkoti, sillä hän oli vanhusten ainoan pojan Juhanin lapsi. Mutta Annan äiti kuoli hänen ollessaan viikon vanhana, ja isä hukkui seuraavana keväänä tukkijoelle. Siitä asti oli Anna ollut pappilassa, kasvatiksi oli orpo lapsi otettu ja omana lapsena hoidettu.
Jutellessaan vanhusten kanssa ehti Martti muistella kuluneita hauskoja vuosia, joiden muisto nyt vereksenä pulppusi mielessä. Ja häneen tuli siinä kahden vanhan kanssa puhellessa semmoinen kummallinen, raukaiseva onnen tunne, ettei hän koskaan muistanut semmoista tunteneensa. Pienen pirtin sisustus, jossa kaikki kupuset olivat paikoillaan, iloisen hilpeät vanhukset ja päiväpaisteinen pihamaa, josta kuului lampaan määkimistä, — kaikki tuo vaikutti niin kumman rauhoittavasti ja suloisen uuvuttavasti. Hän tuli ajatelleeksi, että näin tämmöisenä oli ihmiselämä onnellisinta! Ei hukkuvia unelmia! Ei repiviä tuskia kärsivässä sydämessä! Usko elämään, usko kuolemaan ja Jumalaan…