Martti naurahti Erkin puheelle, mutta Erkki katsoi tiukasti häneen terävillä silmillään.
»Niin se on», vakuutti hän.
»Mutta eikö tämmöinen kaunis aamu kuin nytkin herätä teissäkin suloisia tunteita koko maailman Luojaa kohtaan, ja eikö tule Jumalan kunniaksi se, jonka koettaa jäljentää Hänen suuresta luonnostaan?» kysyi Martti.
Mutta nyt ei Erkki enää ymmärtänyt Martin puheita, ja he saapuivatkin juuri kyläharjun laelle, jossa vastale loppui ja myötäle kylään päin alkoi.
»Ei tullut Martistakaan papan pituista miestä, vaikka muoto muuten on niinkuin papalla siihen aikaan kun tänne tuli, josta on neljäkymmentä vuotta», jutteli ukko, pysähdytti poronsa ja nousi kuormalta. »Laske sinä nyt menemään tämä myötäle, minä täällä jälessä köpitän tulla… Näet… tuo 'Mustakoipi' on sellainen mäkimys, että puhaltaa tuliseen laukkaan myötäleessä, enkä minä enää ole niin ketterä kuormalla pysymään», tuumaili hän sitten.
Martti oli ennen ollut tottunut poromies, ja joululupien aikoina oli hänellä aina ollut oma ajokas, jolla viiletti teitä ja metsiä, että paukkui.
Hän tarttui hihnaan ja hyppäsi harareisin kuorman päälle.
»Mustakoipi» puhalsi paikalla tuliseen laukkaan myötälettä alle pirtille päin. Ilma lauloi Martin korvissa, ja viima kiskoi vedet silmiin. Kelkka kuormineen hyppeli perässä, ja Martti oli monta kertaa keikahtaa taaksepäin ja sivulle. Hän ei ollutkaan enää niin varma poromies kuin ennen, ja hänen täytyi molemmin käsin tarttua kiinni köydestä, joka oli sidottu kuorman yli. Eikä tiennyt eikä ehtinyt ajatella paljon mitään ennenkun aivan pirtin luona, missä kelkka siipenä singahti rankaläjää vasten ja poro töksähti yhteen kohti…
Martti riisui poron aisoista ja talutti saunan seinälle, jossa sillä oli vakituinen jäkäläin ja kortteiden peittämä, kovaksi tannerrettu siljo.
Vauhti oli häntä virkistänyt, ja häneen tarttui entinen ilo ja hurja halu vieläkin päästä ajaa kaahottamaan tulisella porolla…