»Helsingissä asuvat nykyään hänen vanhempansa. Isä on rikas porvari…
Äiti saa nähdä, että Elli on niin rakastettava, että…»
»Onko hänellä luonnostaan kiharat hiukset, vai koristeleeko hän ne muuten…?»
»Kaikkia äiti kyseleekin! Totta kai hänen hiuksensa ovat luonnostaan kiharat.»
Hetken olivat ääneti, molemmin kuvaa katsellen.
»Hän taitaa olla niin äärettömän hieno ja vaativainen», sanoi ruustinna sitten.
»Eeeih! Päinvastoin. Hän on niin vaatimaton kuin ajatella voi, kiltti ja sydämellinen… Ei hän ole korea puvussaankaan… Olisipa äiti kuullut, mitä hän sanoi, kun minä puhuin hänelle kaukaisesta kodistani, joka oli valoisassa Pohjolassa, Lapin raukoilla rajoilla… ja siitä, että aion koko elämäni uhrata tämän kaukaisen kolkan hyväksi…! Hän on lämminsydäminen taiteilija, joka rakastaa maatansa ja taidettaan niinkuin kaikki rehelliset taiteilijat… Kaksin verroin tunnen voimieni kasvavan, kun häntä muistelen… ja varmasti hän ihastuu saavutuksiin!…»
Ruustinna laski varoen kuvan pöydälle ja sanoi:
»Taiteilijat ovat niin kummallista väkeä, etten heitä ymmärrä, ja nykyaikanahan naiset ovat kaikin puolin miehen veroisia… Oo, tämä uusi aika on niin erilainen entisestä…! Kun olet onnellinen ja tyytyväinen ja rakastat häntä vilpittömästi ja puhtaasti, olen minäkin onnellinen… Sinä arvaat, kuinka rakas olet sekä isällesi että minulle, ja sinun parastasi tahtoisimme…»
Ruustinna peitti kasvonsa nenäliinaan ja pyyhki kyyneliänsä. Hänellä oli sydämellään paljon, jonka oli aikonut sanoa pojalleen, mutta nyt ei voinutkaan. Eikä saattanut sanoa rovastillekaan, joka kuitenkin pitäisi Martin puolta, niinkuin oli aina pitänyt. Niinkuin silloinkin, kun ei vaatinut Marttia lukujansa jatkamaan, vaan antoi pojan valita kiittämättömän taidemaalaajan alan…
»Meille tulee verrattoman hauska juhannus ja kesä», lohdutteli Martti. »Ja kun saan tämän tauluni valmiiksi ja se kaikessa loistossaan on tuhansien ihmisten nähtävänä, silloin… Pohjola ei enää olekkaan karu, susien asuma erämaa, vaan ihana revontulien ja valon maa…»