Ruustinna pyyhki silmänsä ja katseli hymyillen poikaansa. Hänestä tuntui nyt paremmalta kuin äsken, ja hän katseli mielihyvin Martin taulun valmistusta.
»Mikä tuon taulun nimeksi tulee?» kysyi hän.
»Kaiketi 'Kevätaamu Kontiovaaralla' tai joku sellainen…»
»Pappa puhui kerran kesäyöstä… Sellainen taulu olisi äärettömän ihana, sanoi hän, jos kankaalle voisi kesäyön pehmeät värit kiinnittää… Anna on tehnyt runonkin kesäyöstä…»
»Tekeekö Anna runoja?» kysyi Martti kummissaan.
Ruustinna selitti:
»Hän on kummallinen haaveksija, tyttöparka! Oikeastaan oli tarpeetonta päästää häntä kansanopistoon. Kansakoulutiedot olisivat vallan hyvin riittäneet. Nyt hänen päänsä on täynnä kaikenlaisia kummallisia tuumailuja…»
»Minkälaisia esimerkiksi?»
Martti kysyi sen niinkuin ei olisi ajatellut sitä, vaan jotakin aivan muuta.
Ruustinna jatkoi: