»No, senkin on saanut päähänsä, että sittenkun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muuttaa hän torppaan ja elelee siinä yksin… Talvella oli hänellä, kuuleman mukaan, ollut hyvä kosijakin, mutta ei aio koskaan mennä miehelään… Kaikki nuo on hän saanut päähänsä sittenkun kansanopistosta palasi…»
Ja ruustinna kertoi vielä paljon muuta Annasta. Martti näytti kuuntelevan tarkkaan, mutta kun ruustinna oli lopettanut, virkkoi hän:
»Vai sepittää Anna runoja!»
»Ne nyt tietysti ovat semmoisia lapsenhaaveita», arveli ruustinna.
Ja sitten hän yhdessä Martin kanssa meni alas ruokasaliin, jonne Anna oli jo valmiiksi kattanut kahvipöydän.
Martti katsoi nyt Annaan kuin eri ihmiseen ja huomasi Annan syvien silmien loistossa omituisia, lämmintä ilmettä, jota ei ennen ollut havainnut.
6.
Martin toivo oli toteutunut.
Haukisia, kirkkaita aamuja oli riittänyt viikon päivät, ja Martti oli kaikki hyväkseen käyttänyt, joka aamu yksin retkillään kulkien.
Mutta eräänä yönä ei enää kylmännytkään. Aamulla oli taivas pehmeässä pilvessä, ja etelästä puhalteli raskas suvinen tuuli. Äkkiä alkoivat tiet ja hanget upottaa, eikä metsille enää ollut kenelläkään asiaa. Suvilintuja saapui joka päivä, yöt loppuivat, ja kylmän sinervä pohjoisen taivaskin alkoi vaaleta vaalenemistaan.