Silloin tietävät Pohjolan asukkaat, että kesä on lähellä. Sillä kesä tulee Pohjolaan repäisevän rutosti, välisti niin voimakkaan väkevänä, ettei alta ehdi pois. Näyttää olevan vielä täysi talvi, sillä korkeat ovat kinokset vielä vainioillakin ja metsissä liikkumaton lumi. Yöt kyllä ovat jo loppuneet, ja illan tullen laskee päivä saman kukkulan taakse, josta aamulla liikkeelle lähtee. Mutta silloin nousee etelästä musta pilvi, pohjoinen hätäilee, länsi lientää, ja äärettömät kiveliöt huokailevat raskaasti ikäänkuin talvisia kylmiä jäisistä rinnoistaan tyhjentäen, öisin sataa vettä, päivin lämmittää aurinko niin, että paksut nietokset ovat tuossa tuokiossa juoksevana hyhmänä…
Silloin alkaa erämaan suuri sydän sykkiä. Ensin hiljaa ja äänettömästi niinkuin valekuolleen ainakin. Mutta tykintä käy joka hetki nopeammaksi, kiveliön suonet täyttyvät kevätkirkkaista kirsivesistä, valtimo lyö niin että vaaroissa vastaa ja kuolleet haltiat heräävät.
Suuri, ihana elämä on alkanut erämaassa, valoisa unelma lyhyen kesän ajaksi.
Talviset lumet valuvat vaahtoisina, vinkeinä pikkupuroina pitkin vaarojen jyrkkiä kupeita, kuusikkoharjujen ja rinteiden halki laaksonpohjia pitkin. Suureen valtasuoneen, joka halkaisee siintävää, keväisiä voimia uhkuvaa kiveliötä, kokoaa erämaa kaikki talviset vihansa ja puskee voimallisesti sen syvään uomaan. Valtasuoni alkaa paisua, sen tykintä kovenee päivä päivältä. Kosket ulvovat ja pauhaavat, ja vaahtona kiertävät suvantojenkin porevedet. Ei ehdi kovan talven kova jää lahoa ja riutua, vaan halkeilee suurina kirkkaan kiiltävinä ja kalliokovina neliöinä, jotka nousevat tulvan matkassa talvisilta teloiltaan ja uhkaavasti liikuskelevat uomassaan.
Mutta tulva paisuu paisumistaan. Jyrkkien rantatörmien päällitse jo virtaa vesi, alangot ovat järvinä, ja silloin alkaa luonnon raju leikki.
Jääteleillä on sijaa liikkua, ja virran voimat yltyvät joka hetki. Jo iskee jääteli saaren nenään niin, että maanpinta kuorena pakenee sen alta niinkuin puun parkki nilottaessa. Toisia telejä tulee perässä, ne kiipeilevät toistensa hartioille ja latautuvat limittäin pohjasta asti. Silloin on jääpato valmis…
* * * * *
Martti oli maalausvehkeineen muuttanut etelänpuolisesta ullakkokamarista pohjoispäähän, josta näköala oli suurempi ja mahtavampi. Sinne sopi näkymään koski, joka jyrkkänä juopana pauhasi vuorien välistä, mutta sen hyrskyt päättyivät pappilan niemen luo, josta alkoi suvanto. Maisemat olivat pohjoiseen päin vaihtelevammat, vaarojen huiput korkeammat, ja öisin läikehtivät pohjoisella taivaankannella omituiset säkenöivät värit, jotka muuttuivat sitä kirkkaammiksi, kuta pitemmältä valoisa yö kului.
Martti istui joskus öisin ja katseli pohjoiseen ja koetti määritellä taivaan kummallisia värejä, jotka lakkaamatta muuttuivat.
Mutta eräänä päivänä nouseva tulva tasoitti kosken, laajensi suvannon, ja jäävuoria alkoi ilmestyä saarien neniin ja niemien kärkiin. Silloin oli jäänlähtö parhaillaan.