Päivä oli herttaisen lämmin, ja jäänlähtö tapahtui nyt niin varhain, ettei ollut kuin kerran ennen Vapunpäivänä tämän rovastin aikana tapahtunut.
Pappilan puutarhaan oli tänä kesän ensimmäisenä päivänä katettu kahvipöytä. Rovasti rakasti katsella jäänlähtöä, joka nyt oli rajua ja mahtavaa. Puutarhan nuorten puiden välitse oli avara näköala tulvivalle joelle. Siitä näki suurien jäälauttojen tulvan matkassa rientävän alas koskea, joutuvan suvannolle ja keräytyvän jääpatojen kylkiin, joita oli kokoontunut alempana olevien saarien neniin…
Ja jääpatojen laajetessa alkoi vesi nousta kuin laukkahevonen. Rovastin istuessa puutarhan penkillä tyynessä päiväpaisteessa oli Martti mennyt rantaan, likempää nähdäkseen luonnon majesteetillista työtä. Pappilan rantaniitty, joka oli puutarhan ja joen välissä, oli tulvan vallassa, ja suuret jääneliöt soluivat ohi rantalatojen, jotka jo olivat puolikyljestä vedessä.
Martti seisoi ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näki suvannon selällä, jäiden keskellä, ajelehtimassa niittylatoja ja särkyneitä veneitä, joita tulva oli ylempää ottanut matkaansa.
Silloin alkoi vesi nousta, ja yhtäkkiä se oli jo Martin jalkain juuressa, kiiveten yhä ylemmäs puutarhaan päin nousevaa vastaletta pitkin. Martti näki suuren jäätelin juhlallisesti lähestyvän uutta niittylatoa, joka oli vuosi sitten salvettu rantatörmälle. Se hipaisi mennessään ladon nurkkaa, ja lato kellahti kulkemaan…
Rovastikin oli saapunut katsomaan, mutta kukaan ei uskaltanut lähteä pelastushommiin, kun jäätelejä samalla alkoi sakeassa vyöryä koko suvannon leveydeltä.
Raju on luonnon voimakas käsi, kun se kevään tullen karkaa talven valtojen kimppuun. Luonto Pohjolassa, ikäänkuin katuu talvellista kovuuttaan ja kokee kevään tullen hyvittää poloisen kansan kärsimää kylmyyttä. Ja pian lämpenevätkin ihmisrinnat, valoisien öiden ja lämpimän tullen unohtuvat pimeän talven pakkaspäivät, ja riemurinnoin sykkii luonnon suuri sydän, ilomielin tervehtii ihminen ensimmäistä pääskyä, ja virtojen vedet läikkyvät öisten valojen vallassa.
* * * * *
Martti ja Anna viipyivät vielä puutarhassa, jonka rantalaitaan tulva oli noussut. Päivä oli ollut tavattoman lämmin, koivun urpa jo oli hiirenkorvalla ja näytti tänäpäivänä auenneen puolet eilisestä.
Annalla oli yllään kesäpuku, ja hän oli avopäin. Vankka, vaalea palmikko riippui rentona ja vapaana ja keikahti somasti vaalean röijyn selällä, kun hän liikutti päätään. Mutta hän oli ollut tänään vakavampi entistään, ja hänen silmissään oli kuin kaihoa.