Martti oli paitahihasillaan, matalat pieksulipposet jalassaan.
He istuivat hetken äänettöminä sen jälkeen kun ruustinna ja rovasti olivat poistuneet.
Anna sanoi:
»Muistatko, kun rippikoulusta päästyämme istutimme tuonne puutarhan nurkkaan koivun kumpainenkin? Oletko nähnyt, kuinka ne jo ovat suuriksi kasvaneet?»
Nyt vasta Martti sen muisti, ja he menivät niitä katsomaan. Pienestä puusta olivat ne jo kohonneet korkeiksi, ja niiden silloin vesanvärinen tumma kuori oli tyven puolelta vaalennut. Annan koivu oli pitempi kuin Martin, mutta Martin oli vähän vahvempi. Urpa oli niissäkin jo hiirenkorvalla, vaikka ne olivatkin toisten puiden varjossa.
He seisoivat aivan vierekkäin, ja kun Anna omasta puustaan taittoi pienen oksan, jossa urpa jo oli lehdeksi tulemassa, tuli Martti katsoneeksi Annan käsiin. Ne olivat sievät, ja sormet niin sirot… Ranteet paljastuivat puoliväliin kyynärvarsia, jotka näyttivät soman pyöreiltä ja pehmeiltä. Martin teki mieli tarttua ranteeseen kiinni, mutta kun hän samassa katsoi Annan silmun, joissa kuvastui kaiho, ei hän sitä tehnytkään.
»Nyt tulee kesä pian», sanoi hän.
»Kesä ja kesäyöt», virkkoi siihen Anna.
»Luulen, että jos näin menee, niin Urpona jo lehmät viedään kesäkartanoille.»
»Niin todellakin!»