Ja Martin mieleen muistuivat monet kesäyöt siellä karjakartanolla
Airijyppyrän päiväpaisteisella rinteellä. Usein olivat sinne kahden
Annan kanssa menneet ja kahden palanneet.
»Niin todellakin», jatkoi Martti. »Kesäyöt! Kuinka täällä on ihanaa, täällä Pohjolassa… Mutta harva tätä luontoa rakastaa ja ymmärtää…»
Annan silmiin ilmausi iloisempi ilme. Kasvoille levisi kuin kirkastettu hohde, ja niistä sädehti semmoinen sulous, että Martti säpsähti…
»En usko mitään maailmassa olevan niin suloisen kaunista kuin kesäyö», sanoi Anna, ja koko hänen sisäinen sielunsa näytti kuvastuvan silmiin ja kasvoihin. »Jos osaisin runoilla tai maalata… kesäyöstä tekisin laulun ensiksi ja kesäyön kankaalle kiinnittäisin… ja Pohjolaa ylistäisin… Ovatko etelän yöt sellaisia kuin meidän yömme?» hän kysyi sitten, ja nyt hän katsoi Marttia silmiin.
»Ne ovat kauniita, mutta eri lailla kauniita», sanoi Martti, mutta silloin juuri sattuivat heidän katseensa yhteen, ja molempien sydämessä läikähti kumman lämpimästi.
Se pani sanattomaksi kumpaisenkin.
»Me lähdemme karjaa saattamaan kesäkartanolle, niinkuin ennenkin», virkkoi Martti vihdoin.
»Niin teemme, ja tulemme polkuja pitkin takaisin… Kuulehan, Martti… nyt minä tiedän sen tarinan Haltiain kivestä… Olen äijävaarilta kuullut…»
»Se sinun pitää minulle kertoa…»
»Minä kerron sitten kun palaamme kesäkartanolta…»