»Minä odotan…»
He lähtivät pois puutarhasta.
Ilta jo oli. Aurinko oli jo pohjoisessa, vaarojen huippuja lähennellen. Anna kävi toimiinsa, ja Martti nousi ullakolle, jossa hänen suuri erämaanmaisemansa keskentekoisena odotti luojaansa.
Tuli yö, valoisa ja hauska. Martti katseli yli tulvivan joen pohjoiselle taivaanrannalle, jossa yö alkoi vaihtua päivään. Hänen ajatuksensa eivät pysyneet koossa, vaan harhailivat ympäri avaraa maailmaa, mutta lopulta hän näki Annan edessään, vaaleine, kauniine hiuksineen…
Ja vaikka hän ei niin aikonut, alkoi hän kuitenkin verrata Annaa morsiameensa Elli Merikariin…
Anna ei ollut enää sisar hänelle, sen oli hän jo heti tuntenut, kun kotia palasi, mutta tänä päivänä vielä tarkemmin. Se katse, jonka Anna häneen loi, ei ollut sisaren eikä hyvän ystävänkään, se oli suoraan rakastavan naisen, niin lämmin se oli ja niin syvälle tunki… Ja kummasti alkoi hän mielessään verrata Annaa Elliin.
Tunsiko hän Elliä ensinkään? Lahjakas, iloinen maailmannainen, joka haki kunniaa ja kuuluisuutta… Elli oli kyllä kaunis ja miellyttävä ja saattoi olla hyväsydäminenkin, mutta sittenkin… Ei Ellin kasvoissa eikä silmissä ollut sitä sielun hienoa väreilyä, jonka hän oli Annassa havainnut…
Rakastiko ehkä Anna häntä! Niin hän nyt uskoi, vaikka hänellä ei siitä ollut mitään todistusta… Oli ehkä rakastanut kauan…
Hän otti morsiamensa kuvan käteensä ja vertaili… Eikä hän huomannutkaan, kuinka hän löysi vikoja nyt noissa silmissä, joihin oli ihastunut, ja kuinka morsiamen kuva ikäänkuin himmeni ja pieneni… Suun ympärilläkin hän nyt huomasi jyrkän, kovan piirteen ja muisti, että Ellin etuhampaat olivat paikatut…
Mutta silloin hän suuttui haaveilleen ja alkoi riisuutua levolle mennäkseen. Aurinko paistoi punaisena suoraan pohjoisesta ja näytti kuin levähtävän… Harmaalakisten vuorten huippujen päällitse näyttivät liitelevän kevään hengettäret ja ilma olevan täynnä omituista, pehmeää valoa…