Mutta minulla on oma haaveeni, jonka toivoisin toteutuvan, jos elän vanhaksi. Tuskin sentään elänkään. Olisi hauska kuolla.
Näin olen ajatellut:
Kun Jäkälärovan vanhukset kuolevat, muutan minä yksinäni pieneen pirttiin Kyläharjun metsäiselle kupeelle, Haltiain kiven naapuriin. Siinä on kaikkea, mitä pienessä, yksinäisessä elämässäni tarvitsen. On sauna kylpeäkseni, on lampaalle läävä. Kirkasvetinen lähde on pirtin takana, peltoja pirtin ympärillä. Vieressä on Haltiain kivi, joka näkyy pirtin portaille. Kaikkialla ympäristössä ovat ihanimmat muistoni elämäni päiväpaisteiselta aamuhetkeltä…
Kesät kuljen saloilla, entisiä polkuja samoilen, laulan lintujen kanssa ja itken ikäväni erämaan sylissä… Kesäöinä kuuntelen käkien kukuntaa Haltiain kivellä. Siihen kuulen kosken pauhunkin ja siihen näen suvannon välkkyvän veden ja luhdikkosaaret…
Talvi-illoin kehrään ja sepitän runoja omaksi ilokseni. Entisistä ajoista runoilen, kahden nuoren lemmestä laulan ja siitä ikävästä, joka kalvaa aina.
Hänen »Kesäyönsä» on minulla perintönä. Siihen katson vain kerran vuodessa… hänen kuolinaamunaan…
Mutta ehkäpä minun ei tarvitse kauan yksin ikävässäni olla. Jumala, joka ajatukseni tietää, kyllä armahtaa minua…
* * * * *
Päivä en jo korkealla. Kuulen jo liikettä väen puolelta ja pihalta.
Mutta ylhäällä ullakkokamarissa on niin hiljaista…
Ihmeellisen loistava heinäkuun aamu. Ilma tuoksuu, niityn kukat tuoksuvat. Puutarhastakin jo saan kukkia.