Kun päivä nousee korkeammalle, jotta sen säteet sattuvat hautakummulle, lähden minä viemään kukkia kummulle…
Sitä kumpua hän rakasti.
Muistan syys-illan, jona hänen piti lähteä pitkälle ulkomaanmatkalleen… Me kävimme kirkkomaalle illan suussa, kun päivä juuri alkoi laskea lännen kukkuloiden taakse… Se on hiekkakumpu, mäntyjen ja koivujen reunustama.
»Tässä tahtoisin levätä», sanoi hän. »Tähän kuuluu kosken kohina, tähän näkyy kevättulva ja lientelevä lännen taivas, ja tästä juoksee mäntyinen harju kivisen aidan poikki ja yhtyy suureen saloon ja siitä kiveliöön…»
Siinä on nyt hänen hautakumpunsa. Sinun on nyt hyvä olla, ystäväni!
Ystäväni! Sulhoni!
* * * * *
Olen luvannut olla heidän, kasvatusvanhempieni, lapsenaan.
Rovasti sanoi:
»Nyt ei meillä enää ole muita kuin Anna… Maailmalla ovat muut poikamme, ja rakas Marttimme makaa nurmen alla… Anna lapsemme, ole meidän vanhuutemme ilo… yhteinen suru yhdistää meitä…»
Niin tahdonkin olla.