»Tuntureilla tuiskuu tie, alas laaksoon vihuri vie: Tuntureilta kuljit, mies, — minne päättyikään nyt ties?
Liian varhain vaivuit pois,
taitoasi tarvis ois!
Ken nyt loistot Pohjolan
loitsii maille maailman?
Ken nyt kirjaa kimmel-yöt?
Pohjan päiväin kultavyöt?
Ken nyt peurat laukkaamaan
taikoo meille tauluissaan?
Paljon loit, mut parhaimmat
luomattas jäi haavelmat:
Unta Lapin aarteista
öin ja päivin näit sa!
Kaihomielin hautasi
umpeen luomme, toveri,
surren koko Pohjanmaa
kohtaloas huokajaa.
Niin. Koko Pohjola kaipaa häntä. Eikä kukaan kuitenkaan niinkuin minä.
No, ehkä kuitenkin isänmaa, Pohjola, jonka povessa nyt makaat…
Vielä olivat tervehdykset Elliltä.
Elliltä?
Kirjoitanko mitään? Sanonko mitään siitä, minkä tiedän? En sano. En tahdo muistaa Elliä ja häntä yhtaikaa. Se haavoittaisi häntä rauhallisessa haudassaan ja himmentäisi minun ihanat, valoisat muistoni. Antakoon Jumala anteeksi Ellille! Ja suokoon minun rakastavan häntä, vaikka hän oli vihamielinen! Suuri Jumala, kuinka hirveän paha saattaa ihmissydän olla! — ajattelen, kun muistan Elliä.
Kas, kuinka yö on kulunut. On jo aamu. Tänään jo ehkä aloitetaan heinänteko.