Nyt kun hautasi on peitetty ja seppeleet kattavat kellertävän mullan, olen kuin ylösnoussut — tänne takaisin. Ja on kuin nyt vasta oikein tietäisin kaikki todeksi…
Miksen saanut minä kuolla kanssasi niinkuin Salla uljaan Juho-metsästäjän syliin? Olisi osunut minuunkin saman kovan kohtalon rautakoura… olisi pusertanut meidät molemmat…
»Anna, rakas lapseni, ylpeyteni vuoksi minua näin rangaistaan.»
Niin sanoi ruustinna, äitini, kun seisoimme kuolleen vieressä. Hän sulki minut syliinsä, hellästi sydämelleen painoi ja vielä valitti:
»Minun vuokseni erotettiin teidätkin, ja Jumala on tämän koettelemuksen minun syntisyyteni tähden lähettänyt… Anna lapseni! ainoiseni, hoivaa minua, voimatonta…»
Minä olen nyt paljon likempänä häntä. Hän on äiti, olen hänen lapsensa, molempien vanhojen lapsi, sanovat he kumpainenkin.
* * * * *
»Suomi on köyhä, polo Pohjola vielä köyhempi. Polo Pohjola, kylmän ja kuoleman maa. Niinkö? Ei. Köyhä on Suomemme, köyhä on Pohjolamme. Mutta rikkaat sittenkin köyhyydessään… Suomi on rikas, Pohjola on rikas. Se on köyhä ja rikas yhtaikaa. Se on rikas silloin kun se lähettää maailmaan henkensä parhaat hedelmät. Se on köyhä sillon kun armoton kuolema tempaa pois sen parhaat pojat, jotka ovat sen kallein omaisuus. Köyhän Pohjolan rikas poika makaa tässä edessämme, kovan kohtalon murtamana… Rikas oli maa, joka sinut synnytti, köyhä on se nyt sinut menetettyään juuri silloin, kun Pohjolan loistot syvintä sieluasi liikuttivat…»
Se oli joku hänen ystävistään, joka hautakummulla puhui… puhui paljon muutakin… muistaakseni »Kesäyöstäkin».
Eräs toveri oli lähettänyt runon. Se on minulla tallella. Se on jonkun hänen parhaan toverinsa sepittämä.