… Se oli niinkuin iankaikkinen ilo keskellä maan katoavaa kevättä…
Mutta me emme muistaneet sitä emmekä ajatelleet silloin, että kesäyö on lyhyt, — lyhyt niinkuin onnemmekin. Riemua oli täynnä sydämemme, riemusta raikui kiveliö, ja kesäyö ammensi parhaat aarteensa meille.
Saavuimme kesäkartanolle.
»Tänne me ensi kesäksi tulemme… täällä suven oleskelemme lintujen kanssa… ja syksyn tullen muutamme pois… etelään. Minä vien sinut eteläisiin maihin, mutta taas kesän tullen palaamme onnemme salaiseen lymypaikkaan…»
»Sinun 'Kesäyösi' on silloin valmis, ja Pohjolan kesäöitä tahtovat kaikki tulla ihailemaan — kaikki, jotka taulusi ovat nähneet.»
»Meidän onnemme on silloin suuri.»
Ja me kuljimme kiveliön halki ja nousimme vaarojen huipuille. Ihana oli yö, mutta onnemme vielä ihanampi.
Miksei tullut kummankaan mieleen, että sinun elämäsi loppu oli niin lähellä? Aavistitko itse, mutta et aavistuksiasi minulle kertonut? Näinhän jonakin hetkenä kuin kirkkaan silmäsi loiste olisi himmennyt. Olisiko se ollut enne siitä, että armoton kohtalo vaani henkeäsi? Emme ymmärtäneet siitäkään, että onnemme oli niin suuri, ilomme niin rajaton. Se oli taivaan riemua maan katoavassa keväässä, emmekä tienneet, että se pian loppuu niinkuin kesäyökin…
* * * * *
Kuinka olenkaan voinut elää nämät viimeiset päivät? En tiedä. Olen liikkunut niinkuin ennenkin, olen nähnyt, puhunut, vastannut kysymyksiin — ja kuitenkin olen elänyt sinun ikuisessa kesäyössäsi…