Ihana yö tuli. Eikä kummankaan mieleen juolahtanut, että tämä oli viimeinen onnemme yö.
Minkätähden?
Kukaan ei osaa siihen vastata. Olen siihen hakenut vastauksia, mutta en mistään löydä. Olen syyttänyt sallimusta, napissut Jumalalleni — kaikki turhaa! Ei vastausta tule.
* * * * *
Minä kerron tässä itselleni vielä kesäyön, jona palasimme Kavantojärveltä. Kerron senvuoksi, että tiedän siitä olevan lääkettä sydämelleni. Se lieventää tuskia rinnassani, ja sydämessäni soi lempeni ihana aamulaulu…
Kuinka lämmin sinun kädenpuserruksesi oli! Kuinka lämmin rintasi!
»Anna, Anna, suo minulle anteeksi… minä tiedän sinun minua rakastavan.»
Kaikki unhotin. Unhotin asutun maailman, joka oli tämän erämaan järven ympärillä, unhotin kaiken muun — sinua en. Päämme päällä oli korkea ja valoisa taivas, ympärillämme erämaan kesäinen yö, jota molemmin rakastimme…
Silloin sinä puhkesit puhumaan elämäsi tehtävästä — siitä samasta, josta minäkin olin haaveksinut ja unta nähnyt. Kaikki, koko rikkaan sydämesi aarteet minulle avasit, ja minä vannoin sinun omasi olevani…
Se oli kesäyö.