Kuinka hiljaista ja yksinäistä!
Kaikki on ohi. Hänen hautansa on tänään luotu umpeen, ja koko pitäjä on ollut saattamassa häntä kalmistoon.
Olen valinnut hänelle oman erikoisen hautakumpunsa. Minä tiedän, että hän rakastaa sitä kumpua, minä tiedän, että hänen on hyvä nyt. Siksi voinkin kirjoittaa.
Voi, se helpottaa niin, kuin voin näin istua ja kirjoittaa — kirjoittaa koko yön, päiviä, viikkoja — koko elinaikani. Aina riittäisi, ei koskaan tyhjene sydämeni surujen ja tuskien pulppuava kaivo. Vaikka tunnenkin, että elämäni on loppunut silloin kuin hänenkin, täytyy minun täällä vielä odottaa ennenkuin pääsen hänen luokseen. Elänkö vanhaksi? Jumalani! armahda minua — minulla ei ole enää mitään tekemistä.
Ah, kuinka tunnen tuskien vihlovan, mutta on kuin pakahtuva sydämeni kevenisi, kun saan näin yksin hiljaisuudessa onnestani kirjoitella. Onnestaniko? Onnestani, sillä olenhan onnellinen. Hän rakastaa minua haudan takaa niinkuin ennenkin. Ja minä rakastan. Minä rakastan häntä sittenkin, kun ovat sammuneet tähdet ja kuu, ja kirkkautensa kadottanut aurinko, aina ja iäti niinkuin ikuinen on se elämä, jossa hänet kohtaan.
Kun nyt ajattelen kaikkea sitä, jota olen kokenut sitten keväthankien, kun hän kotia saapui, niin tuntuu se aika toisena hetkenä pitkältä, toisena taas lyhyeltä kuin suloinen uni, jonka näkee aamulla ennen valveutumistaan. Onneni on ollut niin suuri… niin suuri… Kesäyöt, te, jotka valon ja lämmön Pohjolaani tuotte, te minulle näytitte elämän suuren onnen, joka on sukua iankaikkisuudelle. Minä rakastan ja olin rakastettu! Erämaa ja kiveliö, te tiedätte suuresta onnestani, te näitte syvälle sydämeeni… etten omaa onnea ajatellut — hänen onnensa vuoksi olin onnellinen. Erämaa, ystäväni ja kotoni! Minä riennän helmaasi surujani itkemään, sinun suuri sydämesi tuntee tuskani ja ymmärtää orvon valituksen….
* * * * *
Suomi kaipaa sinua, Pohjola vielä enemmän, sukusi, ystäväsi… Voi, kaivanneeko kukaan niinkuin minä…
»Anna rakastettuni… Luuletko minun elävän ja uskotko voimieni riittävän 'Kesäyötäni' valmiiksi saamaan»…
Niin sanoit, kun tyynenä iltana suvannolle soudimme. Kuinka sinun katseesi oli kirkas, otsasi niin valkoinen ja olentosi elämää uhkuva, kun etuteljolta minulle puhuit.