Rovasti seisoi ikkunan luona ja katseli kesäiseen luontoon. Hän ei saanut vastauksia kysymyksiin, joita syntyi hänen sydämessään. Mutta vihdoin nousi kuin lohdutuksena se, että oli aina parasta ja onnellisinta, minkä uskoi Kaikkivaltiaan työksi.
Eikä hän kuullut itkevien naisten valituksia, katseli vain sammunut piippu riippuvassa kädessään etelän taivaanrannalle, missä poutainen auer vilisti pitkin avaruutta.
14.
Annan päiväkirjasta.
Minun kesäyöni on loppunut, syksy tulee, talvi saapuu…
Hänen »Kesäyönsä» jäi keskeneräiseksi samoinkuin elämänsäkin, joka sammui kirkkaan aamun syleilyyn…
Jaksanko ajatella? Jaksanko muistaa ollutta onnen aikaa? Jaksanko uskoa todeksi, että olen elänyt ihanana kesäyönä?
Voi minua orpoa, isätöntä, äiditöntä! Voi minua, jolle kesäyö kaikki antoi ja kaikki otti! Murheen, tuskan ja kuoleman kesäyö!
Ilon, onnen ja valon kesäyö!
* * * * *