Hän sai uusia voimia, ja mielenpirteys vilkastui. Jalka alkoi nousta keveämmin, ja silmiin ilmausi entinen loiste. Kevein askelin hän tepasteli mennä pappilan pihaan.
Ja hänestä tuntui, että koko talon oli raskas suru valloittanut ja että aamukirkkaassa ilmassa leijaili murheen musta viitta.
Pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä. Piennarheinät, joita oli kannettu kekkosiin pihalle, tuoksuivat aamuilmaan hyvältä. Pääskyset lentelivät ihan maan pintaa lähellä, mutta eivät viserrelleet. Ja Erkistä näytti, että kuoleman käsi kosketteli koko taloa.
* * * * *
Hän nousi vanhan rovastin kanssa ullakon nurkkakamariin, jossa Martti makasi.
Anna ja ruustinna istuivat hänen vuoteensa vieressä. Anna oli kalpea kuin palttina, mutta kyyneleet eivät enää suoneet lohtua.
Sairas tunsi Erkin, ja hänen kalvenneille poskilleen nousi heikko puna.
»Anna rakkaani, siirrä verhot syrjään, että tulisi valoisampaa», pyysi hän, mutta silloin taas kuume pääsi valtaansa, ja hän vaipui horroksiin.
Lääkäri, joka oli saapunut pitkän matkan takaa, oli kaiken voitavansa tehnyt, nuoren taiteilijan hengen pelastaakseen, ja nyt siirtynyt alas vielä uusia keinoja miettimään.
»Elkää surko, elkää murehtiko», puhui vanha Erkki. Kuolema on kaunista silloin kun sielu janoaa Herran valkeutta! Jumala rakastaa häntä… pois pahasta maailmasta kutsuu… luokseen tahtoo Marttimme… Valoa ja kesäyötä rakasti… Valoon ja kesäyöhön, iankaikkiseen ja ihanaan hän pääsee… Meille ovat käsittämättömät Herran työt ja tuntuvat raskailta, mutta jos me arvaisimme sen kesäyön kirkkauden, johon hän on menossa, niin emme me hänen poislähtöään surisi… Niin ihana on se kirkkaus, joka on Jumala itse…»