Yö oli. Ihmiset olivat jo ehtineet käydä levolle, ja vasta pitkän ajan perästä oli pappilaan kuultu Annan hätähuuto suvannolta…
»Eikä taida enää eläjää tulla», oli Priita selittänyt.
Ei ollut vanha Erkki kyennyt silmää ummistamaan, niin oli häneen koskenut raskas sallimus. Oli mielessään miettinyt, mikä oli Jumalan tarkoitus Martin suhteen. Tahtoiko pois omansa ennenkuin maailma sydämen paadutti? Tahtoiko ottaa nyt, kun elämä vasta aamussa oli, kun tulevan taipaleen tiesi? Vai tahtoiko vain tällä lailla luoksensa kutsua, omaksi lapsekseen saada ennenkuin maailma puhtaan mielen pimitti?
Siten vanha, Jumalaa pelkääväinen mies mietti ja Herralta vastausta odotti…
— Herran työt ovat monenlaisia ja usein raskaita meidän ihmisten mielestä — eikä niitä koskaan ihminen ymmärrä, tuumi hän. — Väkevät ovat ne voimat, joilla ihmissydämiä pehmittää ja sallimusten kautta johdattaa valkeuden tielle. Herra näki hänen sydämensä, että se valkeutta tahtoi, mutta hän etsi sitä maailman kunniasta eikä omasta sydämestään…
Sinne tänne harhaili vanhan miehen ajatus ja kummia kysymyksiä juolahti hänen mieleensä. Mutta saavuttuaan Haltiain kiven luo seisahtui katselemaan sammalpeitteistä kuviota kiven kyljessä.
— Tässä hän maalasi »Kesäyötä» ja taivaan valoja siihen aikoi kuvata… Muistiko rukoilla Valkeuden Herralta voimaa ja taitoa… Eivät hyvät haltiat hänelle vihastuneet, vaikka heidän kivelleen tuli… hyvä on hänen mielensä ja rakastava sydämensä… liian hyvä pahan maailman raiskattavaksi… Siksi on Herra hänet nyt omakseen kutsunut… nyt, kun mieli vielä oli herkkä ja sydän pehmeä…
Hän lähti edespäin kävelemään, kepillä auttaen horjuvia askeleitaan.
— Minua oli ikävöinyt… sanonut: Vanha Erkki on Herran palvelija, valon ja kesäyön ystävä… Herra ole hänen sielulleen armollinen! Herra ota hänet luoksesi siihen valoon, siihen iankaikkiseen kesäyöhön, jota hän rakastaa…»
Hän saapui kummulle riihen taakse, ja nyt vasta selkenivät hänen ajatuksensa ja nyt vasta hän selvään ymmärsi, mitä oli tapahtunut.