13.
Aamukaste kimalteli suvannon luhdikkosaarissa ja hopeoitsi puiden lehtiä varhaisena heinäkuun aamuna. Joelta oli yön usva vasta hälvennyt pitkin nukkuvia rantoja ja asettunut kuin levähtämään suurten vaarain kyljille, aamun kultia katsomaan.
Kastehelmissä kimalteli nurmikin Jäkälärovan pienen pirtin edustalla, kun vanha Erkki ilmestyi portaille. Pirtti oli vielä varjossa kyläharjun kupeessa, mutta alas kylälle ja joelle paistoi kirkas aurinko.
Vanha mies otti monipattisen leppäsauvansa porstuan loukosta ja läksi astumaan polkua pitkin pappilaan.
Myöhään illalla oli hän palannut takalistolta, jossa oli kerännyt heiniä jänkkien rannoilta talven varalta molemmille lampailleen. Silloin oli hänelle Priita kertonut, mitä pappilassa oli tapahtunut.
Sitä kuulemaansa nyt vanha mies mietti kävellessään ja ääneensä ajatteli: Sillä syvästi oli häntä järkyttänyt se kova kohtalo, jonka alaiseksi nuori taidemaalaaja oli joutunut.
Näin oli Priita Erkille itkusilmin kertonut.
Olivat Martti ja Anna taaskin, niinkuin monasti ennenkin, lähteneet suvannolle soutelemaan ja Martti pyssyineen ampumaan vesilintuja. Niin olivat soudelleet saaren rannasta toiseen, luhdikosta luhdikkoon, korteikosta korteikkoon. Muutamia vesilintujakin oli Martti jo osunut ampumaan. Niin olivat soudelleet kosken alle, jonka rannoilla kasvoi hyvänhajuisia kukkia. Siihen laskivat veneen maihin, ja Anna nousi rannalle kukkia poimimaan, Martti jäi veneeseen… Anna poimi, poimi… Kaikki pappilassa rakastivat näitä koskenrannan kukkia… Martti varsinkin…
Silloin pamahti pyssy, ja Anna kuuli Martin huutavan apua… Anna riensi veneen luo…
Martti oli noussut teljolta ja aikonut lähteä hänkin kukkia keräämään… mutta hänen liikkuessaan oli panostettu pyssy jotenkin kolahtanut, lauennut, ja koko panos oli sattunut Martin rintaan…