Nyt ruustinnakin sen muisti, mutta huomautti kuitenkin:
»Ainakin pitäisi jo Annan palata.»
Pääskyset olivat jo pesistään liikkeellä, viilettäen kirkkaassa päiväpaisteessa pitkin pihaa. Niiden lentoa katseli rovasti pitkän aikaa, mitään muuta ajattelematta.
Silloin äkkiä ilmestyivät Martti ja Anna kujalle. Heidän tuloaan eivät rovasti ja ruustinna havainneet, sillä he eivät tulleetkaan Jäkälärovasta johtavaa polkua pitkin riihentakaiselle kummulle, joka sopi näkymään kuistille, vaan olivat laskeutuneet Haltiain kiveltä suoraan maantielle. Käsi kädessä tulivat niinkuin ennen lapsina ollessa, kun palasivat marjasta tai Jäkälärovan torpalta.
Molempien kasvot loistivat ilosta, ja semmoinen onni säteili silmistä, että oli kuin aamun kirkkaus olisi himmennyt.
He riensivät melkein juoksua poikki pihan, kun näkivät kuistin ovien olevan avoinna ja rovastin ja ruustinnan siellä istuvan.
»Nyt on juhannusyö!» huudahti Martti ja nosti Annan matkassaan kuistille.
»Nyt on kesän kirkkain yö, ja kirkkain ja onnellisin yö elämässäni», hän sitten lisäsi ilon ja onnen hurmaamana.
»Niin, olkoon kesäyö kaikkien meidän sydämissämme», sanoivat vanhat ja sulkivat lapsensa syliinsä.
Ja poikki pihan kiitivät pääskyset, visertelivät ikäänkuin iloiten siitä onnen ilmasta, joka virtasi avonaisista kuistin ovista pihalle asti.