»Muista kuitenkin, että ihmissydän on yhtä lämmin, sykkipä se oppineen tai oppimattoman rinnassa…»
Ruustinna pyyhki kyyneleensä.
»Niin. Eikä käy tässä elämässä mikään niin kuin ihminen toivoo ja ihmisen mielestä parasta olisi…»
»Aina on parasta niinkuin käy, sillä Jumala näyttää lopulta, että niinkuin on käynyt, on parasta ollut…. Senvuoksi älkäämme murehtiko… Ehkä oli siinäkin joku tarkoitus Jumalalla, että Martti Elliin tutustui…»
»Sinä, rakas Paulus, ymmärrät Martin luonteen paremmin kuin minä ja osaat pahankin asian hyvin päin kääntää… Minä usein napisenkin Herraa Jumalaani vastaan.»
Oli ollut aina tapana tämän rovastin aikana, että juhannusyönä valvottiin pappilassakin. Nuorempana ei rovasti ollut koko yönä maata käynyt, mutta nyt viime vuosina olivat vanhukset aamupuoleen käyneet nukkumaan, jolloin talon muu väki vielä parhaillaan iloitsi kylävaaralla. Mutta nyt istuivat he vielä kuistilla vartoen Martin ja Annan tuloa. Aamuaurinko oli jo noussut korkealle, ja koko kirkonkylä ja joen läikkyvä suvanto kylpi kuin ihmeellisessä valomeressä. Rovasti nautti sanomattomasti yön ja aamun sulosta, eikä hän vielä tuntenut minkäänlaista väsymystä.
»Kauan he viipyvät», virkkoi ruustinna. »Marttihan oli ollut kesäkartanolla, ja minä sanoin Annalle, että heidän oli kiirehdittävä kotia.»
»Eihän ole varmaa, tapasiko Anna Martin heti — ja toiseksi saattaa käydä hyvinkin niin, ettei Martti tulekaan…»
»Kuinka niin?»
»Eihän Anna tiennyt Ellin poislähdöstä Martille kertoa.»