»Niin pitkälle en minä ole ajatellut ennen… Kuinka sanoit — pelännyt… Niin… Sillä… sillä…»
Ruustinnan oli vaikea sanoa sitä, joka hänen sydämensä pohjalla painoi ja joka oli siellä painanut jo pitkiä vuosia…
»Onhan Anna kuitenkin vain torpan tyttö, vailla korkeampaa sivistystä», sai ruustinna vihdoin sanotuksi.
Rovasti ymmärsi hyvin, mihin toinen tähtäsi, ja hänen tuli melkein sääli…
»Mutta, rakas Irene», hän sanoi äänessään leppeä nuhtelun sävy. »Onhan
Anna kai sinullekin toki hyvin rakas…»
»On, on. Anna on aina ollut nöyrä ja notkea, enkä ymmärrä kuinka olisin toimeen tullutkaan ilman häntä…»
Rovasti tyhjensi teelasinsa ja virkkoi:
»Jätämme Jumalan huolenpidoksi sellaiset asiat:… Mutta minä puolestani kyllä uskon, ettei Marttia kukaan voi enempää rakastaa kuin juuri Anna…»
»Niin uskon minäkin, mutta kuitenkin…»
Rovasti pani piippuunsa ja sanoi: