»Juuri Martin suhteen. Asia on nyt minusta aivan selvä. Martti on tullut täällä kotona ollessaan katumapäälle, mutta ei ole voinut kihlaustaan purkaa, kun Elli ei ole sitä tahtonut. Elli siis saapui hyvässä uskossa. Martti ei tahtonut häntä tavarakaan, — mistä syistä, en minä tiedä. Sen vuoksi hän pakeni, ja siitä piti Ellin ymmärtää, että heidän suhteensa olivat loppuneet. Ja sen olisi Elli kyllä ymmärtänyt muutenkin…»
»Mistä niin?»
»Olethan sokea, jollet näe, että Martti ja Anna…»
»Niin… niin, kyllä minä olen nähnyt… Parempi niinkin… En tiedä, miksi en saata ajatella hyvää näyttelijättärestä… Väärin on niin tuomita kuin minä tuomitsen… ja kyllä kai tulin Martillekin sanoneeksi…»
Ruustinna alkoi itkeä.
»Emmehän nyt tiedä sanoa hänestä hyvää emmekä pahaa, mutta jotakin merkillisempää Ellin ja Martin kesken on täytynyt tapahtua…»
»Niin… ehkä on Martti itse niin ajatellut…»
Ruustinna yhä pyyhki kyyneleitänsä.
»Itse kai hän niin on parhaaksi nähnyt…»
»On muuten ihmeellistä, kuinka tässä maailmassa käy. En ymmärrä, kuinka niin lienee, mutta minä olen aina tullut ajatelleeksi Marttia ja Annaa… Luulin kuitenkin, että Martti nyt pitkällä ulkomaanmatkalla oli siksi hienostunut ja muuttunut… ja kun kuulin hänen kihlauksestaan, niin oikein ilostuin… Mutta taas se, että Elli oli ollut näyttelijätär, täytti sydämeni pelolla, vaikken siitä tahtonut puhua… Näin sitten, että Martti päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän kiintyi Annaan, mutta enhän voinut siitä Annaakaan syyttää. Anna parka! hän pitää niin paljon Martista. Ja minua alkoi taas vaivata se sama usko, joka aina on mieleen tullut, vaikken ole sitä ajatellutkaan… siitä asti kun Annan meille otimme ja nyt varsinkin, kun hänestä kasvoi niin kaunis tyttö… Niin, olen suoraan sanoen pelännyt että heistä tulee pari…»