Ihan lopulla saarnaa Olli koetti korottaa ääntänsä niin kuuluvaksi kuin voi, ja nyt kajahti ympäri pirtin:
»Olkaa siis valppaat ja valmiit rukoilemaan, että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttaisi teitä vielä viimeisessä hengen kilvoituksessa, ja koska nämä luonnolliset silmät kiinni pannaan, ne kirkkaat silmät aukenisivat, jotka näkevät Jumalan ja kaikki pyhät enkelit. Aamen!»
Olli painoi kirjan kiinni ja hengitti helpotuksesta.
Kero-Pieti silmäili ympäri pirttiä.
»Että se suuri ristinkantaja, joka teissä hyvän työn alkanut on, auttais teitä», toisti hän verkkaan. Mutta jo hänen äänensä sointu, silmäin ilme ja ojentuvan käden siunaava liike vaikutti, että naisten puolelta alkoi kuulua itkua ja voivotuksia...
»Tehkää parannus», kuului Kero-Pietin ääni. »Tehkää parannus, koska armon aurinko vielä paistaa ja suuri ristinkantaja apua lupaa!... Lyhyt on armon aika. Kuolema kolkuttaa ja monen rintoja, monessa on hyvä työ aloitettu.»
Hannan vieressä istuva metsäkylän emäntä alkoi uikuttaa ja huutaa, hyppäsi seisomaan, roivi käsiään yhteen ja kirkui, niin että korvia viilsi:
»Kiitetty olkoon Jeesus Kristus!»
Hän pyrki pois paikaltaan, loikkasi kuin taikavoimalla yli penkkien ja riensi saarnamiehen kaulaan...
Kero-Pieti lohdutteli, todisti syntejä anteeksi ja puhui jotakin, mitä Hanna ei kuullut.