He kävelivät hetkisen äänettöminä.
»Aavistitko, että Paloniemen Heikki-vainajalla oli paha mielessä, kun koskelle lähditte?» tiedusti sitten Kero-Pieti.
»Luulin niin olevan, näin Heikin katseesta ja myös, silmien kiiluvasta palosta... Tiesin myös miksi hän minut tuhota tahtoi. Hänen tielleen ja hänen poikansa tielle olin joutunut...»
»Etkä pelännyt!»
»En. Tunsin jo silloin, ettei hän mitään voisi minulle. En ole hänelle tehnyt enkä toivonut pahaa. Hän ei voi minua hukuttaa, jos Jumalani minua suojelee, niin itseäni lohduttelin...»
»Ja uskossasi pysyit Varsankalliollakin?»
»Loppuun asti, ja aina siinä uskossa pysyn... siihen uskoon kuolenkin...»
Saarnamies ei ymmärtänyt Anttia. Mistä tämä uskoton mies oli semmoisen uskonvoiman saanut?
Siinä oli taas arvoitus, jolle hän koetti etsiä selitystä.
Edellä menevät olivat jo kadonneet näkyvistä, Kero-Pieti ja Anttikin jouduttivat kulkuaan.