»Kuinka ja mistä arvelit pelastuksen tulevan?» uteli saarnamies.
»En sitä ajatellut, niistä ja kuinka tulisi... uskoin vain, että jotakin tulee... etten vielä kuole...»
Saarnamies mietti. Hänen mieleensä oli johtunut niin monta merkillistä arvoitusta, ettei hän tuntunut niistä pääsevän selville.
»Mutta olithan sinä heräämätön, uskoton mies?» ihmetteli hän yhä. »Rukoilitko Jumalaa auttamaan?»
Antti oli hetken vaiti ja sanoi sitten liikutettuna:
»Ei tiedä toinen, mitä toinen silloin tekee, kun kuoleman näkee silmäinsä edessä... Ei tiedä muut kuin Jumala, miten ne taistelivat, jotka koskeen joutuivat. Jumala on armollinen, minun hetkeni ei ollut tullut... Mutta jos elänen, niin kerron teille kaikki kerran. Sanon vain: pieni, vähäpätöinen on ihmisten apu silloin, kun Herra kätensä ojentaa...»
Kun saarnamies kuuli Antin näin puhuvan, nousi hänen mieleensä taas uusia kysymyksiä.—Herra näkee ja kuulee muuallekin kuin kuumaan seurapirttiin, mietti hän.
Nuoren miehen katse oli kirkas, ja silmästä loisti riemu.
»Ketä kiität pelastuksestasi?» kysyi saarnamies.
»Jumalaani kiitän. Hän on ennenkin kuullut rukoukseni... Häneen luotin, en ihmisiin», vastasi Antti varmana.