Heidän keskensä ei oltu monta sanaa vaihdettu, sittenkun oli Koskenalustasta lähdetty.
Paloniemen Juhani käveli synkkänä ja oli pysynyt merkillisen vähäpuheisena. Isänsä ruumiiseen hän oli vain vilkaissut, kääntäen heti katseensa syrjään. Kummallisesti olivat hänen silmänsä palaneet, eikä hän näyttänyt osaavan iloita siitä, että oli kuolemasta pelastunut.
Hanna, joka kulki hänen jäljessään, ihmetteli hänen käytöstään. Hän näki takaapäin pitkän, hoikan varren ja mustat hiukset, jotka osaksi peittivät kapeaa, mustanlaihaa niskaa. Takaapäin Juhani oli kuin isävainajansa...
Kun polku teki mutkan, katsahti Juhani taakseen Hannaan. Hänen silmissään oli kumma kiilto, ja kasvot olivat kalpeat. Suukin oli kuin väärässä. Hän näytti aikovan sanoa jotakin Hannalle, mutta ei sanonutkaan, vaan kääntyi jatkamaan matkaa Iisakin perässä.
Hannaa puistatti. Tuntui kuin pelko ahdistaisi rintaa. Nyt hän ei tahtoisi kahden kesken Juhanin kanssa kävellä tätä polkua. Siinä johtui mieleen entisten paloniemeläisten villi veri... Ja melkein kuin tietämättään Hanna jäi isästänsä ja Juhanista jälkeen.
Kero-Pieti ja Antti, jotka kävelivät viimeisinä, olivat alkaneet keskustella, ja kun saarnamiehen kävely oli hidasta, jäivät he pitkän matkaa toisista.
»Kuinka oli sitten sinun laitasi, nuori ystäväni?» jatkoi Kero-Pieti kyselyjään. »Etkö arvannut viimeisen hetkesi tulleen? Etkö tiennyt olevasi pian Herran kasvojen edessä tiliä töistäsi tekemässä?»
»En pelännyt kuolemaa», vastasi Antti ja kääntyi katsomaan saarnamiestä, joka astui hänen perässään. »En muista, että yhtenäkään hetkenä olisin uskonut hukkuvani... olin niin varma pelastumisestani...»
»Vaikka näit toisten koskeen katoavan?», kysyi saarnamies kummissaan.
»Vaikka, ja vaikka jo viimeisillä tunneilla tunsin voimani vähenevän», vakuutti Antti.