Korkealla rantatörmällä seisoen näkivät Iisakki ja Kero-Pieti, että veneen pohjalla makasi mies, ja arvasivat, että Paloniemen Heikin ruumis nyt oli löydetty.
Vene sivuutti lautat ja laski maihin. Iisakki ja Kero-Pieti menivät katsomaan.
Heikki makasi selällään. Pitkästä parrasta tippui vielä vettä. Aurinko paistoi hänen kalpeille kasvoilleen. Kädet olivat nyrkissä, ja toinen silmä puoliummessa. Sen kiiltävä palo oli tosin sammunut, mutta elottoman lasimaisena se vieläkin välähteli. Jättiläisvarsi oli kuin lyhentynyt, toinen saapas oli poissa.
»Korpikoskesta löysi hautansa tämäkin koskimies», puhui se tukkilainen, joka oli Petterillä kumppanina. »Sanotaan, että koski ottaa viimein omakseen sen, jota on aikansa hoivannut...»
Kero-Pieti katsahti Iisakkiin. Tämän kasvoissa hän näki säälin ja murheen ilmeen. Ja hänelle itselleen tuli mieleen, ettei hänen asianaan ollut päätellä, kuinka vanhurskas tuomari Heikin kohtalon oli määrännyt. Mutta Heikin vääntyneistä piirteistä ja nyrkkiin puserretuista käsistä hän otaksui ja uskoikin, että Heikki oli kovasti kuolemaa vastaan tapellut.
Iisakin silmään nousi kyynel, mutta Kero-Pietin kasvot olivat kovat ja silmäin ilme kylmä.
———
Tuli taas kirkas yö, kevättuoksuinen, lauha kuin kesällä. Korpikosken rannat hymyilivät, tuomet olivat jo kukkaan puhkeamassa. Koski vaahtosi ja pauhasi, mutta siinä oli jo kesäveden pehmeä sointu. Metsässä huhuili kaiku, hypellen riemuisena kukkulalta toiselle.
Hiekkapolkua käveli viisihenkinen joukko kosken alta Nuottaniemeen päin. Yö oli valoisa, rastas ruikutti, käet kukkuivat.
Edellä astui Iisakki ja hänen jäljessään Paloniemen Juhani, jota seurasivat Hanna ja Antti, Kero-Pieti viimeisenä vähän matkan päässä.