He saapuivat kosken alle ja näkivät naarausveneitä olevan liikeellä, suvannolla edestakaisin soudellen.
Kun he ehtivät Koskenalustan pihalle, tuli emäntä siinä vastaan ja kutsui heidät aamukahville.
Antti ja Juhani nukkuivat kamarissa. Hanna oli myös vihdoin nukahtanut emännän sänkyyn,
»Kaikki muut ruumiit on löydetty, paitsi Paloniemen Heikin», selitti emäntä itkusilmin.
Iisakki ja Kero-Pieti noudattivat emännän kutsua ja menivät sisälle.
Hanna nukkui rauhallisesti, Iisakki katsoi häneen iloisena ja ylpeänä. Hänestä tuntui, että nyt vasta hän rakasti lastaan. Hanna oli hänen luontoisensa, rohkea ja päättävä...
»Häntä saavat Antti ja Juhani kiittää hengestään», sanoi emäntä Iisakille. »Oli se jotakin nuoren naisen työksi! Mutta isänsä tytär taitaa olla muutenkin...»
»Lienenkö ollut niinkään rohkea!» arveli Iisakki.
He joutuivat rantaan, jossa lajiteltiin irrallisia tukkeja ja korjattiin kosken repimiä.
Silloin saapui rantaan vene, jonka väki oli ollut Ruotsin rannalla naaraamassa. Joku lauttamiehistä oli soutamassa, ja Koskenalustan Petteri, Antin isä, istui perässä.