Kumpikin oli hetken vaiti, omissa mietteissään.
»Muistan hänet siltä ajalta, jolloin olimme nuoria», alkoi Iisakki taas puhua. »Muistan, kun suuri herätys kulki Lapista päin... Heikki oli silloin jo valmis kristitty, ja minä vielä elelin suruttomana... Kuinka lieneekään? Hän oli kuin syntynyt kristittynä...»
Saarnamies istui synkissä mietteissä. Hänestä tuntui, että kaikki se työ, jota hän oli Jumalan kunniaksi tehnyt, olikin ollut itsepetosta.
Hän tarttui Iisakkia kaulaan ja puhui pakahtuvan sydämensä puhtaaksi. Heikin puolta hän oli pitänyt... Heikki oli häntä pyytänyt vaikuttamaan Iisakkiin.
»Maallisen elämän... maallisen onnen vuoksi!»
Senvuoksi Herra oli kätensä väliin pannut, tahtonut näyttää hänelle, että hän oli väärällä tiellä.
Miehet olivat istuneet niin kauan tärkeässä keskustelussa, että heidän havahtuessaan aurinko alkoi jo nousta, metsän yli idän taivaalta paistaen.
He nousivat ja läksivät jatkamaan matkaansa kosken alle.
»Luulin tuntevani ihmissydämet», puhui saarnamies Iisakin perässä kävellen. »En ole mitään tuntenut. Perkele on ollut omassa povessani, sokaissut silmäni ja tuntoni... Kuinka kaukana lienenkään ollut elävästä Jumalasta...»
»Ja kuinka paljon lieneekään niitä, jotka huulillaan tunnustavat, ollakseen kristityn nimessä, vaikka sydämessä on epäuskon ja vilpin pesä», sanoi Iisakki.