Siinä, missä näkyi Viuhkuraisen vaarallisin mutka ja vaahto roivi korkeaa rantaa, tuli Antti puiden takaa esille,
Molempien ilo oli suuri.
»Lähdin... kun ei kotona ehdi monta sanaa puhua. Paljon on mieltäni painamassa, yksi asia sentään kaikkein kamalin», sanoi Hanna.
He istuivat polun viereen.
»Juhaniako tarkoitat?» kysyi Antti.
»Häntä. Sinun henkeäsi hän vaanii... siitä olen varma...»
»Kumma mies», virkkoi Antti. »En ymmärrä lainkaan. Kun Varsankalliolla yhdessä tappelimme kuolemaa vastaan, lupasi hän itse ikuista ystävyyttä. Monta kertaa hän olisi suistunut koskeen, mutta aina tartuin kiinni, rohkaisin ja sanoin: pelastus tulee... Mutta minulle hän ei mitään voi... minä en häntä pelkää...»
»Kauhea ilme hänellä on, ja muutenkin hän on muuttunut...»
»Niinpä olkoon...»
»Mutta varuillasi saat olla... ties mitä ja milloin yrittää. Hän on niin raakaa sukua, että voi puukollakin iskeä...»